Takaisin tutkimaan

Älä syö kaikkia kerralla, torui äitinsä nuorempaa poikaani, kun tämä ahmi karkkipussia tyhjäksi auton takapenkillä. Kolmevuotiaan tuohtunut vastaus oli oivaltava: mä syön yhden kerrallaan!

Saman oivaltaminen otti kolme viikkoa, kun pyyhin pölyt hankkeestani, jossa tutkin oppimista uusparisuhteessa.

Tutkimus keskeytyi, kun pääsin syksyllä 2016 ensimmäistä kertaa koulutustani vastaavaan työhön eli äidinkielen ja kirjallisuuden opettajaksi Seinäjoen lukioon. Kahdessa vuodessa opin mielestäni tarpeeksi, jotta uskalsin käyttää jäljelle jääneen vajaan viiden kuukauden aikuiskoulutustuen tutkimusvapaaseen.

Palasin taas Framille yliopistokeskuksen tutkijahotelliin. Elokuun kaksi ensimmäistä  viikkoa tutkimus oli kuin oveton talo, jota kiersin etsien sisäänpääsyä. Kolmas viikko kului patikoidessa Haltille katsomaan Operaatio Paulaharjun näytelmiä Lussin Pieti ja kuninkaantytär ja Niilas Saaran kiroissa.

Lussin Pieti ja kuninkaantytär Pitsusjärven rannalla Haltin juurella.

Halti oli pilvessä, mutta alempana näkyvyys parani. Samoin kävi tutkimukselle. Rinkan kantaminen selkiytti ajatuksia ja ymmärsin, ettei kokonaisuutta voi ahmaista kerralla vaan on edettävä vaihe vaiheelta: uusparisuhteen erityisyys, aikuisen oppimisen erityispiirteet, vertaistieto, merkittävät oppimiskokemukset ja narratiivinen menetelmä. Kun olin ottanut nämä alueet taas haltuuni, päivittänyt ja täydentänyt tuoreella tiedolla, oli aika ryhtyä hankkimaan aineistoa.

Haltin huipulla tuuli, pilveili ja räntääkin tuli.

Narratiivisessa menetelmässä on ideana, että haastateltava pukee vastauksensa kertomuksen muotoon. Tilanne vastaa keskustelua, jossa haastateltava on kertojana äänessä ja haastattelija tekee lähinnä tarkentavia jatkokysymyksiä, mutta jakaa myös omia kokemuksiaan. Tavallaan siis pohditaan yhdessä, millaista oppiminen on parisuhteessa.

Haastateltavien löytäminen näinkin intiimiin aiheeseen jännittää. Kymmenkunta paria  riittää hyvin. Sekään ei haittaa, vaikka joukossa olisi tuttujakin, koska kyse on yksityisistä asioista, joista ei yleensä huudella muille. Haastateltava ei tuolloin ihmettele, miksi sä tuollaisia kysyt, kun jo tiedät vastauksen. Kiinnostavia asioita voi silloin jäädä kertomatta. Tähän ongelmaan toimittajakin saattaa törmätä haastatellessaan tuttua ihmistä.

Haltijärvi ja Pitsusjärvi katsottaessa Haltilta etelään.

Kiinnostavaa on myös kohdata haastateltava. Mitä hän suostuu kertomaan? Miten syntyy avoin ja luottavainen ilmapiiri? Toimittajana opin uskomaan vaihtokauppaan: mitä enemmän antaa itsestään, sitä enemmän saa haasteltavalta. Kysymys on jakamisesta ja yhteisestä kertomuksen rakentamisesta; kertomus syntyy aina jossain tilanteessa. Toisena hetkenä, toisessa tilanteessa syntyy toisenlainen tarina.

Tutkijan etiikkaan kuuluu, että haastateltavat pysyvät nimettöminä, eikä heidän sanomisiaan voi henkilöidä tutkimuksesta. Tutkijalla on vaitiolovelvollisuus. Luottamus on oltava ehdoton, jotta haastateltava uskaltaisi kertoa kokemuksistaan. Mitä enemmän hän luottaa,  sitä enemmän hän todennäköisesti kertoo.

Olisitko sinä valmis keskustelemaan kanssani oppimiskokemuksistasi uusparisuhteessa ja kertomaan kokemuksistasi?

Haluaisin haastatella sinua ja kumppaniasi, jos olet kokenut pitkän parisuhteen, joka on päättynyt eroon tai kumppanin kuolemaan ja elät nyt mielestäsi toimivassa uudessa parisuhteessa. Kokemuksesi olisi arvokas lisä tutkimusaineistossani.

Lapin yliopistossa tekeillä oleva tutkimukseni tuottaa tietoa aikuisen oppimisesta ja toimivasta parisuhteesta. Lisäksi uskon, että keskustelu tarjoaa myös erinomaisen mahdollisuuden pohtia omaa parisuhdetta ja suhdetta oppimiseen sekä siten lisätä itsetuntemusta.

Laita rohkeasti sähköpostia, niin saat tietää enemmän: psillanp@ulapland.fi

Kirjoittaminen on vuoropuhelua

Oppiminen on sitä, että lopettaa hakkaamasta päätään seinään ja kokeilee jotain muuta tapaa ohittaa este. Kipu päässä on palaute, joka kertoo, että kannattaa vaihtaa taktiikkaa.

Kirjoittamisen oppimista on kiinnostavaa seurata. Samalla tulee pohdittua, miten opettajana saisi vähennettyä pään kolhimista.

En oikein usko pelkkiin toistoihin. Vaikka opiskelija kirjoittasi miten monta tekstiä tahansa ja hänen saamansa palaute olisi numero tekstin lopussa, kehittymistä ei sanottavasti tapahtuisi.

Kirjoittamisen tulee olla vuoropuhelua. Se on prosessi, jossa on tärkeää saada välitöntä palautetta jo pitkin matkaa. Kokemukseni mukaan oppiminen edellyttää palautteen saamista ja ennen kaikkea reflektointia. Pelkkä palautteen lukeminen tekstistä ei kuitenkaan riitä, se on myös sisäistettävä. Palautteen on oltava täsmällistä ja perustuttava tosiasioihin, jotta sen pohjalta voi arvioida omaa toimintaa niin, että katse on eteenpäin. Täsmällisen palautteen tehtävänä on suunnata oppijan ajatukset tulevaan, kannustaa positiivisella kohti parempaa suoritusta. (Ks. esim. Rogers 2004.)

     Kokemuksellinen ja reflektiivinen
oppiminen (Poikela 2005)

David Kolbin (1984) kokemuksellisen oppimisen
kehä on käyttökelpoinen työkalu kirjoittamisprosessin hahmottamisessa. Vielä parempana pidän Esa Poikelan (2005) esittämää reflektiolla täydennettyä kehää. Kehä on hieman harhaanjohtava käsite, kyse on pikemminkin oppimisen laajenevasta spiraalista.

Kirjoittaminen alkaa ideoinnista ja suunnittelusta, vaikka aihe olisi tiukastikin rajattu. Kokemuksellisen oppimisen kehän voi pyöräyttää ympäri kertaalleen jo tässä vaiheessa, kun arvioidaan aiheen valintaa ja suunnitellaan tekstin sisältöä ja rakennetta. Toisen kerran kehää kierretään kirjoitettaessa.

Ensimmäisen version kirjoittamisen jälkeen opiskelija pohtii, mitä tulikaan tehtyä. Yleensä pohdintaan liittyy myös kysymys: miksi. Opettajan tai toisten opiskelijoiden kommentit auttavat hahmottamaan, mitä tekstissä voisi parantaa.

Tapaan antaa kahdenlaista palautetta. Kokoan tekstien sisällöstä, muodosta ja kielestä yleisiä havaintoja, jotka käyn läpi koko opiskelijaryhmän kanssa. Laitan ne myös kaikkien luettavaksi Moodleen. Lisäksi annan kirjoituksista henkilökohtaista kirjallista palautetta ja alleviivaan muokkausta kaipaavia kohtia.

Tämän toiminnan reflektoinnin jälkeen opiskelijan katse suuntautuu tulevaan: miten tekstiä voi parantaa ja millaisia valintoja tulee tehdä? Kirjoittajalla on tällöin enemmän ymmärrystä muokata tekstiään. Olisi hyvä, jos tämä vaihe voitaisiin kielellistää vertaiskeskusteluissa tai opettajan ohjauskeskustelussa. Palaute on siis dialogista, jossa myös opiskelija esittää käsityksiään tekstistään ja sen parantamisesta.

Kun tekstiä konkreettisesti työstetään uudelleen, opiskelija kykenee reflektoimaan toimintaansa saamansa palautteen perusteella. Opettajan on syytä olla saapuvilla ja selittää teksteihin tekemiään merkintöjä. Hän ei kuitenkaan saa olla vastausautomaatti vaan tehtävänä on ohjata opiskelijaa itse miettimään ratkaisuja parannusta vaativiin kohtiin. Parhaassa tapauksessa opiskelija kokeilee aivan uudenlaisia ratkaisuja. Hän ei siis kierrä enää samaa kehää, vaan matkaa voi paremmin kuvata laajenevaksi spiraaliksi.

Jos opettaja vain osoittaisi tekstistä virheet, jotka opiskelija korjaisi, ei oppimista juuri tapahtuisi. Seuraavassa tekstissä päätä hakattaisiin edelleen samaan seinään, kierrettäisiin samaa kehää.

Lähteet

Kolb, David A 1984. Experiential Learning. Experience as The Sourse of Learning and Development. Englewood Cliffs. N.J.: Prentice Hall.

Poikela, E. 2005. Työssä oppimisen prosessimalli. Teoksessa E. Poikela (toim.) Osaaminen ja kokemus – työ, oppiminen ja kasvatus. Tampere: Tampere University Press. 21 – 41.Rogers, J. 2004. Aikuisoppiminen. Suom. T. Juvala. Helsinki: Finn Lectura.

Juokseminen opettaa

Tänä vuonna on tullut juostua vajaat 1400 kilometriä. Kilometreihin sisältyy muutama kisakin. Paljon on siis opittu – jos siis juokseminen oikeasti opettaa.

Aikaisempien vuosien loukkaantumiset ovat opettaneet malttia: ei liian paljon kilometrejä viikossa, ei liian paljon kovia treenejä, vaihtelua harjoitteluun ja ennen kaikkea tarpeeksi palautumista.

Maratonit piti lopettaa jo viime vuoteen, kun juoksin Jyväskylässä syyskuussa ennätykseni 3.25.37. Helsingin City Marathonille piti lähteä vain lenkille Katjan kanssa, mutta kunto oli sen verran tikissä, että päätin kokeilla Jyväskylän ajan alittamista.

Ei olisi pitänyt.

Voimat olivat täysin loppu jo 20 kilometrin juoksun jälkeen, vaikka vauhti oli kuntoon nähden sopiva ja tankkaus tehty huolella.

Helle ei ole koko selitys. Viikon vaivannut epämääräinen vatsatauti vaati veronsa. Odotin ensimmäistä juoma-asemaa jo kahden kilometrin juoksun jälkeen. Nesteet eivät imeytyneet, paikat kramppasivat ja voimat vain katosivat jonnekin.

Keskeyttäminen on aina vaikeaa. Se on suurempi itsensä ylittäminen kuin maaliin juokseminen. Viisi kilometriä keskustelin itseni kanssa ja kilometrin yhden kohtalotoverin kanssa. Päätös oli kummallakin: järki voittakoon. Jäljellä olisi ollut 17 kilometriä kävely-juoksu-kävelyä ja monen päivän kolotukset. Miksi?

Monta päivää sain taistella häpeän tunteen kanssa. Olen luuseri, kun lopetan maratonin 25 kilometriin. Moni paljon hitaampi ja vähemmän harjoitellut selvitti reitin, vieläpä kaatosateessa ja kaatuvia puita ja salamoita väistellen. Kunnia heille.

Piti tosissaan miettiä, miksi ylipäätään juoksen.

Koska se on mukavaa, siitä saa energiaa ja mielenrauhaa. Terveyden kustannuksella en sitä kuitenkaan enää tee. Terveys voitti Helsingissä suorittamispaineet. Onneksi. Parin vuoden takaa on kokemus myös siitä toisesta valinnasta.

Keskeyttäminen ei vienyt juoksuintoa, päinvastoin. Jo viikon kuluttua kiinnitin hakaneuloilla rintaan numerolapun, sillä kotinurkilla oli Rasti-Jussien polkujuoksukisa.

Revanssin paikka? Ei todellakaan. Kyse oli uuden kiinnostavan lajin kokeilemisesta, juoksemisen ja suunnistamisen välimuodosta.

Ensimmäinen numero ei ole 3.
  Loppuaika 55.11.
Kuva: Katja Hautala

Numerolapulla on kuitenkin kummallinen vaikutus. Innostuin heti lähdössä niin, että vauhdikas Jouppilanvuorelle kiipeäminen nosti sykkeen melkein maksimiin, eikä se sieltä juuri lopuilla yhdeksällä ja puolella kilometrillä tippunut, vaikka hidastin vauhtiakin. Seuraavalla kerralla olen viisaampi. Metsässä voi paljon helpommin juosta rauhassa ja katsella ympärilleen kuin kadulla.

Jaksoin kohtuudella kiipeillä kallioita ylös ja alas, hyppiä rapakoiden, kivien ja juurien yli, hölkätä polkuja ja kirmata näyttävällä vauhdilla maaliin lopun alamäen innoittamana. Keskeyttäminen ei käynyt missään vaiheessa mielessä. 

Kiitin myös itseäni siitä, että oli hankkinut maastojuoksukengät, joita nykyään myydään varmaan kaikissa urheiluliikkeissä. Lenkkareilla ei ole mukava liukastella märillä kallioilla. Suunnistusnastarit ovat ainakin minulle turhan kovat polkujuoksuun.

Uusi laji on löytynyt. Suosittelen lämpimästi jokaiselle, jota tiet ja kuntoradat kyllästyttävät.