Harva meistä on
niin hyvä näyttelijä, että pystyy elämään jonain toisena henkilönä vuosia ilman
vakavia seurauksia. Moni on varmasti kokeillut ja kokeilee parhaillaankin. Se
ei ole mitenkään harvinaista.
Kirjailija Pauliina Vanhatalo kertoi
torstain Helsingin Sanomissa, kuinka hän sairastui yrittäessään elää
äitimyytin mukaista elämää. Keskivaikea masennus oli seurausta siitä, kun
yritti olla joku muu kuin on.
Kulttuurissamme
edelleen vallitsevan äitimyytin mukaan äiti on olemassa muita varten. Hän tyydyttää
perheenjäsenten tarpeita ja nielee omat tarpeensa ja kärsimyksensä. On toki
ihmisiä, jotka haluavat omasta vapaasta tahdostaan pyhittää elämänsä toisten
palvelemiseen ja saavat siitä nautintoa. Tällaisia on kuitenkin yhä vähemmän.
Jokaisella meistä
on halu ja tarve toteuttaa itseämme, omia sisäisiä halujamme, elää itsemme
näköistä elämää. Koska väistämättä olemme tekemisissä muiden ihmisten kanssa,
on tehtävä kompromisseja. Tavallaan kyse on kaupanteosta tai ainakin
vaihtamisesta: mitä annamme ja mitä saamme tilalle. Jos annamme enemmän kuin
saamme, on aika miettiä, miten tilannetta voisi muuttaa.
Jos toisten
miellyttäminen merkitsee jatkuvaa nieleskelyä ja itsensä kieltämistä, jossain
vaiheessa eteen tulee seinä. Elimistömme saattaa onneksemme reagoida ennen
sitä: vakava sairastuminen on silloin pelastus. Vanhatalon pysäytti masennus.

Fiksuimmat
pystyvät pohtimaan elämänsä suuntaa vauhdissa tai sitä hieman hiljentäen. Jos
suunta on selvillä, kartan ja kompassin vilkuilu silloin tällöin riittää
suunnassa kulkemiseen. Joskus tulee eteen kuitenkin tilanteita, että on pysähdyttävä
tutkimaan karttaa ja ihmettelemään, missä on. Jos kokonaan tippuu kartalta, on
yleensä järkevintä pyytää apua.