Uusi työ, uusi
identiteetti? No ei ehkä ihan, mutta monia asioita on kuitenkin joutunut tarkastelemaan
uudelleen, kun sekä työn sisältö että työyhteisö ovat vaihtuneet. Yksi on
kulttuuri. Jokaisella työyhteisöllä on oma slanginsa. Vähitellen alan muistaa,
mitä tarkoittavat sury, kehy, rot, s2, ilmi, killi, malli ja ralli.
 |
| Opiskelijoiden ensimmäisen päivän ympäristötaidetta Seinäjoen lukiolla |
Työidentiteetti on
osa persoonallista identiteettiämme, eivätkä ne voi olla ristiriidassa. Itselle
tärkeitä arvoja pitää pystyä noudattamaan myös työpaikalla. Opetustyössä se ei yleensä
ole ongelma, sillä opettaja pystyy hyvin pitkälle toteuttamaan omaa pedagogista
ajatteluaan. Hyvässä ja pahassa, kuten viime aikojen keskustelu vaikkapa
Helsingin Sanomien sivuilla osoittaa.
Toimittajat ja
mielipidesivulle kirjoittaneet ovat kilvan muistelleet karmeimpia opettajiaan
ja kyseenalaistaneet koko yleissivistävän koululaitoksemme.
Jokainen koulun
käynyt on omalla kokemuksellaan asiantuntija koulukeskustelussa. Sitä ei vain
aina muisteta, että omilla muistoilla ei välttämättä ole kosketusta tämän
päivän todellisuuteen. Lasten kautta kotiin välittyvä vanhempien näkökulma voi
myös olla vino.
Joka tapauksessa mediakeskustelu
on antanut mukavasti pohdinnan aiheita, muun muassa opettajan vastuusta ja
vallasta.
Se on totta, että
koulu on varsin suljettu laitos, eikä yhteistyö kotien kanssa ole aina
saumatonta. Ei varsinkaan silloin, kun koulun hartioille sysätään vanhemmille
kuuluvaa kasvatusvastuuta.
Ei siitäkään tule
mitään, jos luokkaan istuu toimittaja raportoimaan näkemäänsä. Maalis-huhtikuussa
1996 Hesarin toimittaja Outi Tuohimaa vietti kuukauden helsinkiläiskoulun
seitsemännellä luokalla ja raportoi lehdessä kokemansa. Se alkoi käydä
joidenkin opettajien hermoille. Hesarin arkistosta löytyy juttuja aiheesta.
Nuorisotutkijat Tommi Hoikkala
& Petri Paju istuivat peruskoulun ysiluokan pulpetteihin ja sulautuivat osaksi
oppilasryhmää. Tuloksena oli etnografinen tutkimus Apina pulpetissa.
Ysiluokan yhteisöllisyys (Gaudeamus
2013). Ei ole yllätys, että tutkijat löysivät virallisen ja epävirallisen
koulun.
Opettajana edustan kaiketi sitä
virallista puolta, vaikka toki opettajillakin on keskenään epävirallinen
puolensa.
Yläaste on eri asia kuin lukio,
sillä lukioon hakeudutaan enemmän tai vähemmän vapaaehtoisesti. Ja lukio on eri
asia kuin ammattikorkeakoulu.
Mikä siis lopultakin muuttui, kun
siirryin kouluhierarkiassa astetta alemmas?
Opiskelijat
nuorentuivat muutamalla vuodella. Kurssimuotoisuuden vuoksi yhteistyö
opettajien kesken on hankalampaa; opiskelijat etenevät jokainen oman
henkilökohtaisen suunnitelmansa mukaan. Aikaa tuntuu olevan myös vähemmän ja
asioita enemmän eli ajankäyttö täytyy suunnitella tarkemmin.
Opetussuunnitelma
on ylhäältä annettu ja sitä on noudatettava, sillä aukkoja ei voi paikata seuraavilla
kursseilla, koska opiskelija on saattanut valita toisen opettajan tunnit.
Opiskelijan näkökulmasta lukujärjestyksen tekeminen kurssimuotoisessa lukiossa
onkin melkoista palapelin kokoamista.
Murheet ovat
hieman erilaisia. Median ja yhteiskunnan luomat paineet eivät juuri tunnu
luokkatyöskentelyn arjessa. Työn jatkuvuudesta ei myöskään ole huolta.
Ammattikorkeassa sen sijaan koko koulutus voi kadota ilman ennakkovaroituksia,
kun oppilaitoksen johto ”kehittää” toimintoja. Toimittajat sentään puhuvat selvää suomea ja
sanovat, että kyse on säästämisestä, lopettamisesta ja
supistamisesta.
Jos työtä katsoo
oppimisen näkökulmasta, ei lukion ja ammattikorkeakoulun välillä juurikaan ole
eroja. Kummassakin kyse on viime kädessä ihmisten välisestä vuorovaikutuksesta
ja oppimisen edellytysten luomisesta. Olennainen tuli esille Kirsti Lonkan
mielipidekirjoituksessa On monia hyvä tapoja oppia ja opettaa (HS 17.8.2016).
Lonka kirjoittaa:
”Ihminen muistaa parhaiten asiat, jotka liittyvät hänelle merkitykselliseen
asiayhteyteen ja joita hän itse aktiivisesti prosessoi. Ulkokohtaisesti
päntätystä tiedosta yleensä suurin osa katoaa mielestä heti, kun koe on ohi.”
Professorin mukaan
aktivoivat, ongelmalähtöiset ja tutkivat työtavat auttavat päättelemään ja
ymmärtämään mutta myös muistamaan yksityiskohtia paremmin. Ne lisäävät niin
ikään motivaatiota ja sitoutumista opiskeluun. On myös tärkeää tarkastella
asioita monista eri näkökulmista ja yli oppiainerajojen yhdessä muiden ihmisten
kanssa.
Nämä pätevät
kaikkiin oppijoihin, myös aikuisiin.
Lukion haasteena
pidän juuri metataitojen ja itsesääntelytaitojen oppimista. Opiskelijat ovat
hukkua toinen toistaan tärkeämpien oppiaineiden sisältöihin. Elämän kannalta
olisi kuitenkin tärkeää kehittää myös itsetuntemusta sekä taata jatkuvan
oppimisen ja itsensä kehittämisen taidot. Opiskelu korkeakoulussa ja työelämä
edellyttävät jatkuvaa oppimista ja kehittämistä, joka perustuu omien
vahvuuksien ja heikkouksien tiedostamiseen, osaamisen jakamiseen ja kykyyn
tehdä yhteistyötä. Jokainen oppii yksilönä mutta yhteydessä muihin ihmisiin ja
yhdessä heidän kanssaan.
Kuten Lonkakin
toteaa, ei riitä, että maailma tarjotaan valmiina totuuksina, joita pitäisi
painaa mieleensä. Eli opettaja ei saisi asettua oppimisen esteeksi. Siis, mitä
vähemmän olen äänessä, sen parempi.
