Aikaa on kulunut
edellisestä kirjoituksesta. Koko ajan olen mielestäni uudessa työssäni oppinut,
mutta nyt rysähti isompi oppimiskokemus: pettymys.
 |
| Tämä ei ollut pettymys, vaan Seinäjoen lukion kansainvälisen viikon maittavimpia yksityskohtia: venäläinen kaalikeitto. |
Opettajalle ylioppilastutkintolautakunnan
sensoreiden viesti on tärkeä palaute. Se kertoo, osuiko arviointi kohdalleen? Tippuivatko
vastauksista annetut numerot matkalla – vai nousivatko ne? Ihanne on, jos
numerot palaavat samoina kuin lähtevät koulusta. Silloin opettaja osaa arvottaa
vastaukset ylioppilastutkintolautakunnan edellyttämällä tavalla ja toisaalta
opiskelijoille ei luoda vääränlaisia odotuksia.
Omaa ensikertalaisen
suoristustani voin pitää kohtuullisena. Suunnistustermein: muutamalle rastille
löysin ihan suoraan, osalle mennessä tein pienen koukun, mutta kyllä sekaan
mahtui muutama selvä pummikin. Suunnistajalle jokainen pummi on pettymys.
Pettymys seuraa
siitä, kun ei saa toivomaansa tai onnistu odottamallaan tavalla. Huomasin, kuinka
iso pettymys vetää puoleensa myös pieniä pettymyksiä. Asiat, jotka normaalitilanteessa
ohittaisi nopeasti, saattavat kasvaa otollisessa maaperässä kokoaan isommiksi
ja saada merkityksiä, joita niihin ei tavallisesti liitä. Pettynyt mieli kerää
puoleensa lisää pettymyksiä. Keräsin viikonloppuna siis koko sarjan.
Suunnistuskisassa
olennaista on jälkipeli. Porukalla ihmetellään ratamestaria, joka on rakentanut
reitin ja päättänyt rastien paikan. Enemmän porua aiheuttavat kuitenkin kartan
tekijän ratkaisut. Metsässä ottaa aina aikansa, kunnes pääsee sinuiksi kartan
kanssa. Ei nimittäin ole olenkaan selvää, milloin metsä vaihtuu soistuneeksi
maaksi tai suoksi, vaikka kartalla se näkyykin selvästi. Tai millainen on
selkeä kuvion raja? Minkä kokoiset kivet, muurahaispesät ja polut on merkitty
karttaan ja mitkä on jätetty merkitsemättä? Mitä on hidastava maapohja, ja onko
kyseessä taimikko vai metsä?
Sama
ongelma tuli mieleen, kun vertasin ylioppilaskirjoituksissa antamiani pisteitä matkalla
muuttuneisiin numeroihin. Ylioppilastutkintolautakunnan arviointiohjeet ovat kuin
suunnistuksessa maasto. Arvioinnista vastaavat sensorit tulkitsevat sitä
tavallaan ja tekevät kartan. Opettajan lukee maastoa ja karttaa, eikä aina
ymmärrä, miksi ne eivät täsmää. Ja jos ne eivät täsmää, vika on
käytännöllisesti katsoen aina opettajassa.
Suunnistaminen on
jatkuvaa pettymistä. Hyvin harvoin tulee nappisuoritus. Pummeja tulee
erityisesti silloin, kun luulee hallitsevansa homman. On pakko pysyä nöyränä,
maltaa ja yrittää oppia koko ajan lisää. Kokemus on paras opettaja.
Samalla tavalla on
pakko suhtautua ylioppilaskirjoitusten arviointiin. Kokemus opettaa.
Arviointikriteerien tarkkakaan lukeminen ei takaa täydellistä suoritusta. Sen
lisäksi on opittava lukemaan karttaa ja hankittava kokemuksia, saatava
palautetta ja reflektoitava suoritusta. On vain korjattava läjäpäin vastauksia
ja yritettävä tavoittaa sensorin mielenmaisema. Erityisesti paalupostia pitää
lukea tarkkaan, jotta oppisi tajuamaan, mistä erot ja yhtäläisyydet johtuvat.
Onneksi voi myös tarttua puhelimeen ja kysyä suoraan. Ongelma on vain siinä,
että vastauspaperit ovat jo iäksi matkanneet Helsinkiin ja muisti ei riitä
omien niukkojen muistiinpanojen tulkitsemiseen. Pitää kai kirjoittaa enemmän
muistiinpanoja, sillä ei vastauspapereita voi kopioidakaan.
Sen myös opin,
että kotiinpäin vetäminen ei auta, vaikka rajatapauksissa opettaja kääntää
numeron luonnollisesti opiskelijansa eduksi.
Pettymystä voi
yrittää työstää järjellä, mutta se ei juuri auta, sillä pettymys liittyy
tunteisiin, joiden kanssa on vain elettävä. Kyllä ne ohi menevät. Pettymyksestä
voi sen sijaan oppia. Pitää pohtia, mitä tulee tehdä toisin, jotta tunne ei
uusiudu? Jos pettymys uusiutuu, voi puhua jo epäonnistumisesta.
Lopuksi tärkein. Ilman
pettymystä tätäkään kirjoitusta ei olisi syntynyt. Pettymys saa meidät
reflektoimaan tekemisiämme: silloin kun kaikki ei mene odotusten mukaan, on
pakko pitää pieni pohdintatauko. Kai sitä voi kutsua oppimiseksi.
