Tänä vuonna
on tullut juostua vajaat 1400 kilometriä. Kilometreihin sisältyy muutama
kisakin. Paljon on siis opittu – jos siis juokseminen oikeasti opettaa.
Aikaisempien
vuosien loukkaantumiset ovat opettaneet malttia: ei liian paljon kilometrejä
viikossa, ei liian paljon kovia treenejä, vaihtelua harjoitteluun ja ennen
kaikkea tarpeeksi palautumista.
Maratonit
piti lopettaa jo viime vuoteen, kun juoksin Jyväskylässä syyskuussa ennätykseni
3.25.37. Helsingin City Marathonille
piti lähteä vain lenkille Katjan kanssa, mutta kunto oli sen verran tikissä,
että päätin kokeilla Jyväskylän ajan alittamista.
Ei olisi
pitänyt.
Voimat olivat
täysin loppu jo 20 kilometrin juoksun jälkeen, vaikka vauhti oli kuntoon nähden
sopiva ja tankkaus tehty huolella.
Helle ei ole
koko selitys. Viikon vaivannut epämääräinen vatsatauti vaati veronsa. Odotin
ensimmäistä juoma-asemaa jo kahden kilometrin juoksun jälkeen. Nesteet eivät
imeytyneet, paikat kramppasivat ja voimat vain katosivat jonnekin.
Keskeyttäminen
on aina vaikeaa. Se on suurempi itsensä ylittäminen kuin maaliin juokseminen.
Viisi kilometriä keskustelin itseni kanssa ja kilometrin yhden kohtalotoverin
kanssa. Päätös oli kummallakin: järki voittakoon. Jäljellä olisi ollut 17
kilometriä kävely-juoksu-kävelyä ja monen päivän kolotukset. Miksi?
Monta päivää
sain taistella häpeän tunteen kanssa. Olen luuseri, kun lopetan maratonin 25
kilometriin. Moni paljon hitaampi ja vähemmän harjoitellut selvitti reitin,
vieläpä kaatosateessa ja kaatuvia puita ja salamoita väistellen. Kunnia heille.
Piti
tosissaan miettiä, miksi ylipäätään juoksen.
Koska se on
mukavaa, siitä saa energiaa ja mielenrauhaa. Terveyden kustannuksella en sitä kuitenkaan
enää tee. Terveys voitti Helsingissä suorittamispaineet. Onneksi. Parin vuoden
takaa on kokemus myös siitä toisesta valinnasta.
Keskeyttäminen
ei vienyt juoksuintoa, päinvastoin. Jo viikon kuluttua kiinnitin hakaneuloilla
rintaan numerolapun, sillä kotinurkilla oli Rasti-Jussien polkujuoksukisa.
Revanssin
paikka? Ei todellakaan. Kyse oli uuden kiinnostavan lajin kokeilemisesta, juoksemisen
ja suunnistamisen välimuodosta.
 |
| Ensimmäinen numero ei ole 3. Loppuaika 55.11. Kuva: Katja Hautala |
Numerolapulla
on kuitenkin kummallinen vaikutus. Innostuin heti lähdössä niin, että vauhdikas
Jouppilanvuorelle kiipeäminen nosti sykkeen melkein maksimiin, eikä se sieltä
juuri lopuilla yhdeksällä ja puolella kilometrillä tippunut, vaikka hidastin
vauhtiakin. Seuraavalla kerralla olen viisaampi. Metsässä voi paljon helpommin
juosta rauhassa ja katsella ympärilleen kuin kadulla.
Jaksoin kohtuudella
kiipeillä kallioita ylös ja alas, hyppiä rapakoiden, kivien ja juurien yli,
hölkätä polkuja ja kirmata näyttävällä vauhdilla maaliin lopun alamäen
innoittamana. Keskeyttäminen ei käynyt missään vaiheessa mielessä.
Kiitin myös
itseäni siitä, että oli hankkinut maastojuoksukengät, joita nykyään myydään
varmaan kaikissa urheiluliikkeissä. Lenkkareilla ei ole mukava liukastella
märillä kallioilla. Suunnistusnastarit ovat ainakin minulle turhan kovat
polkujuoksuun.
Uusi laji on
löytynyt. Suosittelen lämpimästi jokaiselle, jota tiet ja kuntoradat
kyllästyttävät.
