Oppiminen on sitä, että lopettaa
hakkaamasta päätään seinään ja kokeilee jotain muuta tapaa ohittaa este. Kipu
päässä on palaute, joka kertoo, että kannattaa vaihtaa taktiikkaa.
Kirjoittamisen oppimista on
kiinnostavaa seurata. Samalla tulee pohdittua, miten opettajana saisi vähennettyä
pään kolhimista.
En oikein usko pelkkiin toistoihin.
Vaikka opiskelija kirjoittasi miten monta tekstiä tahansa ja hänen saamansa
palaute olisi numero tekstin lopussa, kehittymistä ei sanottavasti tapahtuisi.
Kirjoittamisen tulee olla vuoropuhelua.
Se on prosessi, jossa on tärkeää saada välitöntä palautetta jo pitkin matkaa.
Kokemukseni mukaan oppiminen edellyttää palautteen saamista ja ennen kaikkea reflektointia.
Pelkkä palautteen lukeminen tekstistä ei kuitenkaan riitä, se on myös
sisäistettävä. Palautteen on oltava täsmällistä ja perustuttava tosiasioihin, jotta
sen pohjalta voi arvioida omaa toimintaa niin, että katse on eteenpäin. Täsmällisen
palautteen tehtävänä on suunnata oppijan ajatukset tulevaan, kannustaa positiivisella
kohti parempaa suoritusta. (Ks. esim. Rogers 2004.)
 |
Kokemuksellinen ja reflektiivinen
oppiminen (Poikela 2005) |
kehä on käyttökelpoinen työkalu kirjoittamisprosessin hahmottamisessa. Vielä parempana pidän Esa Poikelan (2005) esittämää reflektiolla täydennettyä kehää. Kehä on hieman harhaanjohtava käsite, kyse on pikemminkin oppimisen laajenevasta spiraalista.
Kirjoittaminen
alkaa ideoinnista ja suunnittelusta, vaikka aihe olisi tiukastikin rajattu. Kokemuksellisen
oppimisen kehän voi pyöräyttää ympäri kertaalleen jo tässä vaiheessa, kun
arvioidaan aiheen valintaa ja suunnitellaan tekstin sisältöä ja rakennetta.
Toisen kerran kehää kierretään kirjoitettaessa.
Ensimmäisen version kirjoittamisen
jälkeen opiskelija pohtii, mitä tulikaan tehtyä. Yleensä pohdintaan liittyy
myös kysymys: miksi. Opettajan tai toisten opiskelijoiden kommentit auttavat
hahmottamaan, mitä tekstissä voisi parantaa.
Tapaan antaa kahdenlaista
palautetta. Kokoan tekstien sisällöstä, muodosta ja kielestä yleisiä havaintoja,
jotka käyn läpi koko opiskelijaryhmän kanssa. Laitan ne myös kaikkien
luettavaksi Moodleen. Lisäksi annan kirjoituksista henkilökohtaista kirjallista
palautetta ja alleviivaan muokkausta kaipaavia kohtia.
Tämän toiminnan reflektoinnin
jälkeen opiskelijan katse suuntautuu tulevaan: miten tekstiä voi parantaa ja
millaisia valintoja tulee tehdä? Kirjoittajalla on tällöin enemmän ymmärrystä
muokata tekstiään. Olisi hyvä, jos tämä vaihe voitaisiin kielellistää
vertaiskeskusteluissa tai opettajan ohjauskeskustelussa. Palaute on siis
dialogista, jossa myös opiskelija esittää käsityksiään tekstistään ja sen
parantamisesta.
Kun tekstiä konkreettisesti
työstetään uudelleen, opiskelija kykenee reflektoimaan toimintaansa saamansa
palautteen perusteella. Opettajan on syytä olla saapuvilla ja selittää
teksteihin tekemiään merkintöjä. Hän ei kuitenkaan saa olla vastausautomaatti
vaan tehtävänä on ohjata opiskelijaa itse miettimään ratkaisuja parannusta
vaativiin kohtiin. Parhaassa tapauksessa opiskelija kokeilee aivan uudenlaisia
ratkaisuja. Hän ei siis kierrä enää samaa kehää, vaan matkaa voi paremmin
kuvata laajenevaksi spiraaliksi.
Jos opettaja vain osoittaisi
tekstistä virheet, jotka opiskelija korjaisi, ei oppimista juuri tapahtuisi.
Seuraavassa tekstissä päätä hakattaisiin edelleen samaan seinään,
kierrettäisiin samaa kehää.
Lähteet
Kolb, David A
1984. Experiential Learning. Experience as The Sourse of Learning and
Development. Englewood Cliffs. N.J.: Prentice Hall.
Poikela, E. 2005.
Työssä oppimisen prosessimalli. Teoksessa E. Poikela (toim.) Osaaminen ja kokemus
– työ, oppiminen ja kasvatus. Tampere: Tampere University Press. 21 – 41.Rogers, J. 2004.
Aikuisoppiminen. Suom. T. Juvala. Helsinki: Finn Lectura.
