Liian hyvää ollakseen totta?

Yle teki uutisen, jossa kerrottiin lukemisen merkityksestä sanavaraston laajuuteen. Äidinkielen opettajat jakoivat innoissaan uutista Facebookissa. Tieto sopi täydellisesti opettajan tarpeisiin. Innostuin itsekin ja vetosin lukuihin: paljon lukevan teinin sanavarasto on 70 000 sanaa ja lukemattoman 15 000. Kirjoitin sen jopa liidulla taululle.

Luvuilla ei ole vaikea motivoida opiskelijoita, kun vähänkin pohtii, mihin tarvitsemme monipuolista äidinkielen osaamista. Ihan kaikkeen, oikeuksiemme puolustamisesta itseilmaisuun, oppimisesta kuulluksi tulemiseen.

Teki mieli tietää lisää. 

Tuloksettoman googlettamisen jälkeen otin yhteyttä jutussa mainittuun asiantuntijaan. Hän pyysi kääntymään Lukukeskuksen puoleen. Sielläkään ei osattu kertoa lähdettä. Jutun tehnyt Ylen toimittaja kertoi heittäneensä muistiinpanot jo aika päiviä sitten roskiin, olihan juttu ilmestynyt jo maaliskuussa 2016.

Hän kertoi kuitenkin törmänneensä lukuihin Turun Sanomien julkaisemassa STT:n uutisessa, jossa tosin ei mainita tiedolle mitään lähdettä. Toimittaja valitteli lukujen päätymistä otsikkoon, itse hän ei olisi halunnut niitä edes jutun ingressiin.

Toimittaja mainitsi myös toisen lähteen: Mannerheimin Lastensuojeluliiton Lapsemme-lehdessä (3/2015) olleen artikkelin Lukemalla oppii lukemaan. Artikkelissa todetaan: ”Lasten ja nuorten kannattaisi lukea kirjoja. Lukemalla kielitaju kehittyy ja sanavarasto laajenee. Omalla ajallaan lukeva 17-vuotias hallitsee 50 000–70 000 sanaa, ei-lukeva 15 000–17 000.” Lähdettä ei kuitenkaan mainita. Aikaisemmin on puhuttu vuoden 2009 Pisa-tutkimuksesta, mutta siihen ei tietojen sanota perustuvan.

Pisa-tutkimusten yhteydessä nuorten lukutaidon asiantuntijana mainitaan yleensä Inga Arffman Jyväskylän yliopistosta. Kysyn siis häneltä. Vastaus ei enää yllätä: ”Kiinnostavia lukuja, mutta valitettavasti minullakaan ei ole tietoa lähteestä.”

Luovutan.

Tässä tapauksessa ei välttämättä ole kyse valeuutisesta, koska tietoa ei kukaan ole todistanut vääräksi, ei tosin oikeaksikaan. Mitään vahvistusta ei löytynyt sille, että luvut perustuisivat tutkimustietoon. On siis täysin mahdollista, että joku on vetänyt ne hatusta. 

Lukuharrastusta perustelevat luvut vaikuttavat loogisilta, ja tietenkin niihin haluaisi uskoa, koska ne palvelevat hyvää asiaa: nuorten innostamista lukemaan.

Mutta kun samaan aikaan pitäisi opettaa myös lähdekritiikkiä, medialukutaitoa ja älyllistä rehellisyyttä.

Kieltämättä tulevat mieleen valheenpaljasta Johanna Vehkoon sanat vahvistusharhasta: ”Haluamme uskoa asioihin, jotka vahvistavat omaa maailmankuvaamme.”

Osaisiko joku kertoa, mistä luvuille voisi löytyä vahvistus tai teilaus?