Puiden halaaja ei näe metsää

Vaikka tutkijan työssä sisäinen motivaatio olisi miten kova, ulkoista painetta tarvitaan. Erityisesti määräaikoja. Toisaalta ulkoisetkaan paineet eivät riitä, jos puuttuu sisäinen halu ja kiinnostus tekemiseen.

Kun aihe kiinnostaa, on vaarana ahmimisvaiva. Halaa puita, eikä näe metsää. Siksi on hyvä, että joku välillä kysyy, mitä sinä oikein teet? On pakko irrottaa ote kaarnaisen petäjän kyljestä ja katsella ympärilleen. Iso kuva alkaa hahmottua paremmin.

Jos metsässä kulkee vain puulta puulle, ei huomaa kokonaisuutta. Samalla tavalla kirjoihin rakastunut tutkija haluaa lukea aina vain enemmän ja enemmän. Se on hyvä keino paeta kokonaisen metsän hahmottamista. Jossain vaiheessa itsekurin on kuitenkin löydettävä ja siirryttävä seuraavaan vaiheeseen: kirjoittamaan.

Itse olen kokenut kirjoittamisen hyväksi keinoksi reflektoida tekemisiäni, pohtia ja arvioida, mitä on saanut aikaan, mikä asia tärkeämpi kuin jokin toinen. Kirjoittamisessa on itse asiassa kyse ajattelemisesta, toisten viisauksien sulattamisesta tietystä näkökulmasta uudeksi tiedoksi.

Viime päivinä olen onnekseni saanut neljä kertaa katsella kokonaista metsää ja pyyhkiä käsistäni kaarnan kappaleita. Tutkimuksen ydin alkaa olla varsin kirkkaana mielessä.

Ensimmäiseksi avasin tutkimukseni teemoja Yle Pohjanmaan radiohaastattelussa (tulee ulos tänään torstaina 11.2. noin klo 17.30). Tiistaina viimeistelin apurahahakemuksen, jossa esittelin ja perustelin tutkimustani. Eilen oli ilo tavata ohjaajani ja keskustella hänen kanssaan tutkimuksen tämänhetkisestä vaiheesta. Juuri äsken lähetin esitykseni viikon kuluttua Jyväskylässä pidättäville Aikuiskasvatuksen tutkijapäiville.

Ja mikä onkaan se ajatusteni kristallisoituma? Mikä on olennaista parisuhteessa oppimisessa?

Nyt tuntuu, että se on sama kuin opiskelussa, työssä ja elämässä selviytymisessä: oppimaan oppiminen.

Kerron runsaan viikon kuluttua, oltiinko Jyväskylässä samaa mieltä. Siihen saakka yritän olla kirjoittamatta tänne mitään.