Tulvavesiä mittaamassa Levanevalla

Tuntuu melko mukavalta, kun on kierrellen ja kaarrellen ylittänyt märän suon ja istuu syömään eväitä tuulensuojaisen metsäsaarekkeen reunaan. Edessä aukenee suolakeus, aurinko paistaa ja tuulen ujelluksen yli lähistöltä kuuluu kurkien huuto. Eikä merkkiäkään ihmisistä. Olen Levanevalla, joka on Etelä-Pohjanmaan upein suoerämaa.

Suoaavan laidassa mieli rauhoittuu.

Jätin auton Peräkylän lähtöpaikalle. Alku meni Särkinevan kautta pitkospuita kohti Maalarinmaata. Kiimakallionmaalla jätin pitkokset ja suuntasin Vähä Levanevan yli Antinniemeen ja Saunasaareen. Sen pohjoispäästä Levalle ja suunta pitkoksille ennen pahinta muraikkoa, joka tekee Kaijainlammille suoraan lähestymisen hieman haasteelliseksi. Kartalla alue, kuten moni muukin vetisempi kohta Levalla, on merkitty ylipääsemättömiksi. Kyllä niistä yleensä pääsee kuivin jaloin, mutta hieman se vaatii uskallusta, nopeutta mutta ennen kaikkea malttia. Nyt ei kuitenkaan huvittanut nostaa sykettä.

Kaijainlamminlta jatkoin Levan pohjoisreunaa Jaskarinsaareen ja Kuuttonevan reunaan. Sieltä Salon Liisan saaren kautta Kuuttosaaren ja Särkisen kautta autolle. Syke meinasi nousta, kun lähestyin pohjoisesta Salon Liisan Saarta. Kesemmällä reitti olisi mahdoton, nyt sammalen alta löytyi sen verran jäätä, että saappaan varsi riitti juuri ja juuri.

Kaijainlammilla riittää labyrintejä

Aikaa reissuun kului kuutisen tuntia ja matkaa kertyi sykemittarin mukaan 19 kilometriä. Linnuntietä matka olisi ollut muutaman kilometrin lyhyempi. Kun ei ole siipiä, suolla pitää edetä kierrellen ja kaarrellen. Keidassuon kermilabyrintissä vastaan tulee usein umpikujia, jolloin on palattava takaisin ja etsittävä sellainen reitti, ettei tarvitse uida tai kastella edes saappaita ja sukkia.

Sykemittarin piirtämä reitti.

Vaikka suo oli sulamisvesistä tavallista märempi, oli se vielä paikoin jäässä. Isot mättäät olivat kuin palsoja, ja saappaan alla saattoi tuntea jäätä noin 30 sentin syvyydessä veden ja sammaleen alla. Mutta ei suinkaan joka kohdassa. Testasi jälleen kerran vanhan viisauden oikeaksi: suolla nopein tie on kiertotie.

Tuuli oli niin kova, että se nieli paljon lintujen ääniä. Jotain sentään näin kiikareilla ja ihan paljaallakin silmällä: mustakurkku-uikku, kapustarinta, telkkä, liro, kuovi, naurulokki ja monia tunnistamatta jääneitä kahlaajia. Joutsenpari säntäsi karkuun pesältään, mutta palasi pian, kun tein ison koukun poispäin. Silloin oli pakko kokeilla, miten vetinen sammal kantaa, kun kova suojänne loppui. Kontion varressa oli tarpeeksi pituutta.

Salon Liisan saaren ympäristö on märkää suota.

Jo aiemmin piti vaihtaa reittiä, kun hirviemä lähti eräässä suosaarekkeessa vain noin kolmenkymmenen metrin päästä hitaasti hölkkäämään karkuun. Ihmettelin hirven verkkaisuutta. Vasta silloin huomasin honteloilla jaloillaan horjuvan pienen vasan. Liekö syntynyt samana päivänä.   

Karttaa en mukanani kuljettanut, koska paikka tuli tutuksi jo 1970-luvun puolivälissä. Siitä huolimatta on välillä mukava tietää, missä tarkalleen on. Metsähallituksen Retkikartta.fi-palvelun mobiiliversio (m.retkikartta.fi) on mainio apu, sillä sen avulla karttaa voi lukea kännykästä. Hyvää on se, että karttaa voi zoomata. Vielä parempaa on se, että punainen piste näyttää sijainnin. Niin kauan kuin virtaa riittää, ei voi eksyä. 

Kun iso kuva on selvä, ei ole huolta siitä, missä ihan tarkalleen on. Muutaman kerran kuitenkin katsoin kännykän kartasta, missä olen ja millaista suota on edessä - ja valitsin kiertotien.

Aamu auki

Aamunavaus on kiinnostava traditio. Sen jatkamiselle on vaikea keksiä muuta perustetta kuin traditio. Laki määrää avaamaan aamun peruskoulussa, lukiossa koulu saa päättää itse, miten toimii. Seinäjoen lukiossa päivä alkaa keskusradion kautta. Opiskelijoita ei voisi vähempää kiinnostaa.

Vuorot on jaettu opiskelijoiden ja opettajien kesken. Seurakunnallakin on oma vakiopaikkansa.

Opiskelijoiden aamunavauksen tunnistaa siitä, että aluksi soi jokin rokkibiisi ja sen jälkeen toivotetaan sanoja säästellen mukavaa työpäivää. Seurakunnan edustaja puhuu seurakunnan edustajana. 

Opettajat soittavat mieluummin vaikka linnunlaulua herätysmusiikiksi kuin heviä, vaikka suurin osa lienee kasvanut sen tahdissa. Varttuneempi väki luottaa sanan voimaan ja aamunavaus käytetään opettamiseen, kukin tavallaan. Niin tein tietenkin minäkin, kun elämäni ensimäinen vuoro sattui kohdalle heti vapun jälkeen. 

En puhunut juhlimisesta, en simasta, munkeista tai krapulasta. Puhuin itsensä hyväksymisestä. Tuli mieleen radioajat: kuuntelijana pelkkä mikrofoni. Luokassa on mukavampaa, kun on eläviä kuuntelijoita silmien edessä.

"Kuunteleminen. Se on niin vaikea laji, että harva on siinä mestari. Varsinkin itsensä kuunteleminen on haastavaa. Henri Pulkkinen, toiselta nimeltään Paperi T, kirjoittaa viime vuonna ilmestyneessä runokokoelmassaan post-alfa: 

Unissa ajan varastetuilla autoilla / hereillä istun bussissa.

Kirjan runot ovat pitkälti vastaamista yhteen kysymykseen: Kuka minä olen? Kysymys on simppeli, mutta vastaaminen vaikeaa. 

Runon minä kuunteleekin itseään herkällä korvalla. Unet, unelmat, pelot, muistot ja arkitodellisuus ovat kaikki osa hänen elämäänsä, kuten meidän jokaisen elämää.  Eikä kaikki aina miellytä.

kun saan unen päästä kiinni / puristan / kunnes se muuttuu siniseksi,
jatkaa runoilija.

Jokainen meistä haluaa olla hyväksytty. Se on ihmisen perustarve. Mutta haetaanko toisten ihmisten hyväksyntää liian innokkaasti? Unohtuuko se, mitä oikeasti olen ja mitä haluan.

Jos en hyväksy itseäni sellaisena kuin olen, haen helposti hyväksyntää muiden asettamin ehdoin.

Jos tyrkytän itseäni muitten tarjoamiin kaavoihin, voi kysyä, kenet silloin hyväksytään. Hyväksytäänkö minut omana itsenäni, sellaisena kuin olen,  vai hyväksytäänkö rooli, joka on minulle vieras?

Paperi T muotoilee itsestään eksymisen näin:    

En pelkää hirviötä sängyn alla / pelkään hirviötä joka nukkuu sängyssäni / käyttää nimeäni / puhuu suullani.

Kun kuuntelen itseäni ja hyväksyn itseni sellaisena kuin olen, haen muilta hyväksyntää omin ehdoin ­­- ja tyydyn siihen, että kaikkia ei voi miellyttää. Eikä tarvitsekaan. Hyväksyntää pitäisikin hakea ensin itseltään. Kun kelpaan itselleni ja se saa riittää myös muille.

Itsensä voi hyväksyä sellaisena kuin on vasta sitten, kun tietää kuka ja millainen on.

Kuka minä siten olen?

Itseään voi tutkia vaikkapa kirjoittamalla. Päiväkirjaan voi selkeyttää ajatuksiaan. Tunteitaan voi pukea runoiksi. Kirjoittamalla voi tulla tietoiseksi siitä, mitä ajattelee. Monille kirjoittaminen on avain puhumiseen. Kun on ensin jäsennellyt sisimpäänsä, on helpompi jakaa ajatuksiaan ja tunteitaan toisten kanssa. Silloin huomaa, että huolet ja murheet ovat yhteisiä.

Itseään voi peilata myös kaunokirjallisuuden henkilöihin. Kirjat ovat täynnä henkilöitä, jotka etsivät itseään ja kyselevät, kuka oikein olen. Elämä on jatkuvaa minuuden pohdiskelua.

Oppiminen on puolestaan sitä, että lopettaa hakkaamasta päätään seinään ja etsii oven tai kiertää seinän. Monesti oppiminen vaatii kolhuja päähän, niin koulussa kuin elämässäkin. Epäonnistumisia ei pidä pelätä. Maailma ei lopu siihen. Niin kuin Paperi T lohduttavasti kirjoittaa:

laske kaikki maailmanloput ja alut / kumpia on enemmän

Mukavaa työpäivää ja alkanutta toukokuuta."