Tulvavesiä mittaamassa Levanevalla

Tuntuu melko mukavalta, kun on kierrellen ja kaarrellen ylittänyt märän suon ja istuu syömään eväitä tuulensuojaisen metsäsaarekkeen reunaan. Edessä aukenee suolakeus, aurinko paistaa ja tuulen ujelluksen yli lähistöltä kuuluu kurkien huuto. Eikä merkkiäkään ihmisistä. Olen Levanevalla, joka on Etelä-Pohjanmaan upein suoerämaa.

Suoaavan laidassa mieli rauhoittuu.

Jätin auton Peräkylän lähtöpaikalle. Alku meni Särkinevan kautta pitkospuita kohti Maalarinmaata. Kiimakallionmaalla jätin pitkokset ja suuntasin Vähä Levanevan yli Antinniemeen ja Saunasaareen. Sen pohjoispäästä Levalle ja suunta pitkoksille ennen pahinta muraikkoa, joka tekee Kaijainlammille suoraan lähestymisen hieman haasteelliseksi. Kartalla alue, kuten moni muukin vetisempi kohta Levalla, on merkitty ylipääsemättömiksi. Kyllä niistä yleensä pääsee kuivin jaloin, mutta hieman se vaatii uskallusta, nopeutta mutta ennen kaikkea malttia. Nyt ei kuitenkaan huvittanut nostaa sykettä.

Kaijainlamminlta jatkoin Levan pohjoisreunaa Jaskarinsaareen ja Kuuttonevan reunaan. Sieltä Salon Liisan saaren kautta Kuuttosaaren ja Särkisen kautta autolle. Syke meinasi nousta, kun lähestyin pohjoisesta Salon Liisan Saarta. Kesemmällä reitti olisi mahdoton, nyt sammalen alta löytyi sen verran jäätä, että saappaan varsi riitti juuri ja juuri.

Kaijainlammilla riittää labyrintejä

Aikaa reissuun kului kuutisen tuntia ja matkaa kertyi sykemittarin mukaan 19 kilometriä. Linnuntietä matka olisi ollut muutaman kilometrin lyhyempi. Kun ei ole siipiä, suolla pitää edetä kierrellen ja kaarrellen. Keidassuon kermilabyrintissä vastaan tulee usein umpikujia, jolloin on palattava takaisin ja etsittävä sellainen reitti, ettei tarvitse uida tai kastella edes saappaita ja sukkia.

Sykemittarin piirtämä reitti.

Vaikka suo oli sulamisvesistä tavallista märempi, oli se vielä paikoin jäässä. Isot mättäät olivat kuin palsoja, ja saappaan alla saattoi tuntea jäätä noin 30 sentin syvyydessä veden ja sammaleen alla. Mutta ei suinkaan joka kohdassa. Testasi jälleen kerran vanhan viisauden oikeaksi: suolla nopein tie on kiertotie.

Tuuli oli niin kova, että se nieli paljon lintujen ääniä. Jotain sentään näin kiikareilla ja ihan paljaallakin silmällä: mustakurkku-uikku, kapustarinta, telkkä, liro, kuovi, naurulokki ja monia tunnistamatta jääneitä kahlaajia. Joutsenpari säntäsi karkuun pesältään, mutta palasi pian, kun tein ison koukun poispäin. Silloin oli pakko kokeilla, miten vetinen sammal kantaa, kun kova suojänne loppui. Kontion varressa oli tarpeeksi pituutta.

Salon Liisan saaren ympäristö on märkää suota.

Jo aiemmin piti vaihtaa reittiä, kun hirviemä lähti eräässä suosaarekkeessa vain noin kolmenkymmenen metrin päästä hitaasti hölkkäämään karkuun. Ihmettelin hirven verkkaisuutta. Vasta silloin huomasin honteloilla jaloillaan horjuvan pienen vasan. Liekö syntynyt samana päivänä.   

Karttaa en mukanani kuljettanut, koska paikka tuli tutuksi jo 1970-luvun puolivälissä. Siitä huolimatta on välillä mukava tietää, missä tarkalleen on. Metsähallituksen Retkikartta.fi-palvelun mobiiliversio (m.retkikartta.fi) on mainio apu, sillä sen avulla karttaa voi lukea kännykästä. Hyvää on se, että karttaa voi zoomata. Vielä parempaa on se, että punainen piste näyttää sijainnin. Niin kauan kuin virtaa riittää, ei voi eksyä. 

Kun iso kuva on selvä, ei ole huolta siitä, missä ihan tarkalleen on. Muutaman kerran kuitenkin katsoin kännykän kartasta, missä olen ja millaista suota on edessä - ja valitsin kiertotien.