Tunteet pinnassa tutkijapäivillä

Järki antaa perusteet, mutta tunteet voiman tekemiseen. Tunteet ovat tietoa ja energiaa, ne näkyvät ja tarttuvat. Näin hahmotteli psykologi, valmentaja Jarkko Rantanen perjantain esityksessään Tunteet (työ)elämässä.

Aikuiskasvatuksen tutkijatapaamisen teemana oli oppiminen, luovuus ja tunteet aikuisuuden elämänkentillä. Ehkä käsitteet olisivat voineet olla toisessakin järjestyksessä, sillä tunteet vaikuttavat oppimiseen ja luoviin tekoihin kaiketi enemmän kuin oppiminen ja luovuus tunteisiin.

Psykologi, valmentaja, kirjailija Jarkko Rantanen ihmetteli, mitä tunteet ovat

Vaikka tunteet ovat olennaisen tärkeitä, tutkijat eivät Rantasen mukaan ole yksimielisiä siitä, mitä tunteet ovat tai kuinka monta tunnetta on olemassa. Akateeminen saivartelu ei ole olennaista vaan tunteiden huomioon ottaminen. 

Rantanen perusteli tunteiden merkitystä järjellä: tunteilla on iso merkitys organisaation toimintaan: Tyytyväiset työntekijät tuovat yritykselle 40 % enemmän liikevaihtoa kuin tyytymättömät. Organisaation ilmapiiri selittää arviolta 20-30 % liiketaloudellisesta tuloksesta. Esimiesten virheistä 75 % liittyy tunteiden säätelyyn.

Jokainen yhteisön jäsen rakentaa työpaikan tunneilmastoa, sillä teemme koko ajan havaintoja toistemme tunteista.

Jos unohdetaan raha ja katsotaan oy perhe ab:n toimintaa tunteiden näkökulmasta, ”tulosluvut” ovat varmasti vieläkin isompia. Tunteilla on suora yhteys tyytyväisyyteen ja tyytymättömyyteen parisuhteessa. Erityisesti kotona tarkkailemme toistemme tunteita ja reagoimme niihin. 

Tunteista puhuminen ei ole aina helppoa. Psykologi-valmentajan neuvo onkin: tunteista ei ole pakko puhua vaan tulee toimia tavalla, joka ottaa tunteet huomioon. Se ei riitä, että tietää kaiken mahdollisen tunteista, täytyy myös oppia toimimaan.

Tietämisen ja toiminnan välillä sanotaan olevan maailman suurin kuilu. Rantanen antoi muutamia vinkkejä, miten sen voisi ylittää. Mielestäni ne toimivat yhtä hyvin töissä kuin kotonakin.

Uteliaisuus on erittäin tärkeä sisäisen motivaation lähde. Kaikki syvällinen oppiminen alkaa suuresta hämmennyksestä. Yhteinen hämmennys on myös uutta luova yhteistoiminnallinen tila. Miten sitten pidän yllä uteliaisuutta ympäröivää maailmaa, kumppania ja itseäni kohtaan? En ainakaan juuttumalla rutiineihin.

Kohtaamiaan negatiivisia tunteita voi lieventää, kun niihin reagoi rakentavasti. Hyväntahtoisen huomion osoittaminen – siis välittäminen – on tärkeää. Se lisää sitoutumista. Positiivisen palautteen antaminen on olennaista niin oppimisessa, työelämässä kuin parisuhteessakin. Myös positiivisia tunteita voi vahvistaa.

Erityisesti läheisissä ihmissuhteissa kiitollisuuden osoittaminen on tärkeää. Kiitollisuus tarkoittaa sen oivaltamista, että se mitä sinulla on, ei ole itsestään selvää. Syväkiitos on sitä, että osoittaa toiselle, miten paljon hän on panostanut ja miten arvokas hän on.

Negatiivisia tunteita ei pidä piilottaa, ne on tuotava ulos, jotta niistä pääsee eroon. Kun niitä panttaa, ne tulevat ulos hyökyaaltona ja voivat aiheuttaa tuhoa. Tunteet ja tapa ilmaista ne ovat kaksi eri asiaa. Kielteiset tunteet tulisikin oppia ilmaisemaan rakentavasti.

Kun ottaa päähän, voi itseltään kysyä: Miltä minusta tuntuu juuri nyt. Mistä tiedän, että tuntuu. Ja mitä tunteesta seuraa.

Omaa tutkimushankettani esittelin jo torstaina Perhe aikuiskasvatustieteessä -teemaryhmässä. Väitöstutkimukseni aihe oppiminen parisuhteessa herätti kiinnostusta ja keskustelua. Sitä pidettiin ehdottomasti tutkimisen arvoisena. Sain myös hyviä kommentteja ja vinkkejä, jotka selkiyttivät vielä alkuvaiheessa olevaa hankettani. Tuntuu, että suossa ollaan, mutta pää pysyy pinnalla. Seuraavaksi paneudun parisuhteen tarkempaan määrittelyyn ja elämänkulun teoriaan.

Tutkijapäivät laulettiin käyntiin

Jyväskylässä 18.-19.2.pidetyn tutkijatapaamisen järjestivät Aikuiskasvatuksen Tutkimusseura ja Jyväskylän yliopiston kasvatustieteellinen tiedekunta.

Puiden halaaja ei näe metsää

Vaikka tutkijan työssä sisäinen motivaatio olisi miten kova, ulkoista painetta tarvitaan. Erityisesti määräaikoja. Toisaalta ulkoisetkaan paineet eivät riitä, jos puuttuu sisäinen halu ja kiinnostus tekemiseen.

Kun aihe kiinnostaa, on vaarana ahmimisvaiva. Halaa puita, eikä näe metsää. Siksi on hyvä, että joku välillä kysyy, mitä sinä oikein teet? On pakko irrottaa ote kaarnaisen petäjän kyljestä ja katsella ympärilleen. Iso kuva alkaa hahmottua paremmin.

Jos metsässä kulkee vain puulta puulle, ei huomaa kokonaisuutta. Samalla tavalla kirjoihin rakastunut tutkija haluaa lukea aina vain enemmän ja enemmän. Se on hyvä keino paeta kokonaisen metsän hahmottamista. Jossain vaiheessa itsekurin on kuitenkin löydettävä ja siirryttävä seuraavaan vaiheeseen: kirjoittamaan.

Itse olen kokenut kirjoittamisen hyväksi keinoksi reflektoida tekemisiäni, pohtia ja arvioida, mitä on saanut aikaan, mikä asia tärkeämpi kuin jokin toinen. Kirjoittamisessa on itse asiassa kyse ajattelemisesta, toisten viisauksien sulattamisesta tietystä näkökulmasta uudeksi tiedoksi.

Viime päivinä olen onnekseni saanut neljä kertaa katsella kokonaista metsää ja pyyhkiä käsistäni kaarnan kappaleita. Tutkimuksen ydin alkaa olla varsin kirkkaana mielessä.

Ensimmäiseksi avasin tutkimukseni teemoja Yle Pohjanmaan radiohaastattelussa (tulee ulos tänään torstaina 11.2. noin klo 17.30). Tiistaina viimeistelin apurahahakemuksen, jossa esittelin ja perustelin tutkimustani. Eilen oli ilo tavata ohjaajani ja keskustella hänen kanssaan tutkimuksen tämänhetkisestä vaiheesta. Juuri äsken lähetin esitykseni viikon kuluttua Jyväskylässä pidättäville Aikuiskasvatuksen tutkijapäiville.

Ja mikä onkaan se ajatusteni kristallisoituma? Mikä on olennaista parisuhteessa oppimisessa?

Nyt tuntuu, että se on sama kuin opiskelussa, työssä ja elämässä selviytymisessä: oppimaan oppiminen.

Kerron runsaan viikon kuluttua, oltiinko Jyväskylässä samaa mieltä. Siihen saakka yritän olla kirjoittamatta tänne mitään.

Rahaa!!!

On viime hetket laittaa maakuntalotto vetämään.

Juuri tällä hetkellä kuponkeja täytellään kulttuurikoloissa ja tutkijankammiossa. Tuleva yö on monelle lyhyt, kun CV pitää hio kiiltäväksi ja julkaisuluettelon aukot täydentää. Työsuunnitelmaa viilataan ja skannerin ahmii vinkuen kuvia todistuksista. Anelevia sähköposteja lähtee mahdollisille lausunnonantajille.

Suositukseen pitäisi saada selitettyä ilman ylisanoja, että hakijalla on erinomaiset edellytykset saattaa hanke kunnialla maaliin. Ja millainen hanke! Sellainen, josta on monenlaista hyötyä koko maailmalle, mutta erityisesti omalle maakunnalle, sen ihmisille ja elinkeinoelämälle.

Huomenna kiire loppuu, kun Suomen Kulttuurirahaston 17 maakuntarahaston hakuajat umpeutuvat. Lausunnon kirjoittajia armahdetaan kahdella lisäpäivällä.

Ja sitten vain odotetaan. Apurahahakemuksen jättäneet saavat jännittää arvonnan tulosta kesän korvalle. Onnekkaimmat pääsevät arvokkaaseen vuosijuhlaan kumartamaan ja kiittämään.

Ihan lotosta ei kuitenkaan ole kysymys. Esimerkiksi Etelä-Pohjanmaan rahasto jakoi viime toukokuussa hieman yli miljoona euroa 126 apurahan saajalle. Hakemuksia oli tullut 626, euroina laskettuna yhteensä yli kahdeksan miljoonan edestä. Joka kuudetta hakijaa siis onnisti. Taiteen hankkeet veivät jaetusta kakusta 54 prosenttia ja tiede 45,5 prosenttia. Keskimääräisen kakkusiivun koko oli runsaat 8000 euroa.

Homma on myös sillä tavalla reilua, että arvontahenkilökunta kertoo etukäteen, mitä numeroita kannattaa veikata. Etusijalla ovat omalla alueella syntyneet hakijat, maakunnassa suoritettava tai siihen kohdistuva työ sekä maakunnallisesti erityisen merkittävät kulttuuri- ja kehittämishankkeet.

Kateeksi ei käy porukkaa, joka joutuu laittamaa hakemukset järjestykseen. 

Tänä vuonna on jaossa 1 093 000 euroa. Siitä ei saa millään venytettyä kahdeksaa miljoonaa. Miten kakku jaetaan, se selviää Etelä-Pohjanmaan rahaston vuosijuhlassa Vaasassa 15. toukokuuta. Voittajat saavat tiedon kaksi viikkoa ennen juhlaa. 

Jos nyt ei tärppää, Suomessa on kymmeniä rahaa jakavia säätiöitä. Niiden jaettavan rahan määrään ei hallituksen juustohöylä yllä. Sen sijaan hakijoiden määrää hallituksen toimet voivat kasvattaa.

Itse en aio valvoa ensi yönä. Hakemus lähti jo reippaan päivän ennen määräaikaa.

Rakastuin tarinaasi (jonka itse kirjoitin)

Meillä jokaisella on narratiivinen identiteetti eli itse rakennettu kertomus siitä, kuka olemme. Tämä kertomus muuttuu ja on eri tilanteissa erilainen. Kirjoitamme elämäämme eli rakennamme identiteettimme jatkuvasti, kun olemme tekemisissä muiden ihmisten ja ympäröivän maailman kanssa.

Meillä on taipumus rakastua ihmisiin, joiden tarinat ovat samanlaisia kuin omamme tai muistuttavat niitä. Näin väittää psykologian prosessori Robert Sternberg kirjassaan Rakkaus on tarina. Etsimme ihmistä, jolla on jaettavana oman tarinamme kaltainen tarina mutta joka täydentää meitä omassa roolissaan tuon tarinan kuluessa.

Kuten hyvässä kirjassa tai näytelmässä myös ihmisten tarinoissa on aukkoja. Täytämme rakkautemme kohteen tarinan aukot sumeilematta toiveillamme ja toivehenkilömme ominaisuuksilla. Kun tutustumme toiseen lähemmin, alamme kertoa hänestä tarinaa, jolla ei välttämättä ole todellisuuden kanssa paljonkaan tekemistä.

Itse asiassa rakastumme tarinaamme tuosta ihmisestä. Näin väittää siis Sternberg, Yalen professori.

Siitäkö on kyse, kun rakastumisvaihetta seuranneessa arjessa toinen alkaakin tuntua vieraalta? Pieleen menneestä tarinankerronnasta?

Arto Pietikäinen puhuu ajatusansoista kirjassaan Joustava mieli parisuhteessa (2014). Yksi ansa on tarinankertojamieli, joka osaa selittää kaikki syyt ja piilossa olevat motiivit toisen käyttäytymiseen. Selitykset ovat kuitenkin vain mielen sanahelinää, johon ei pidä suhtautua totena. Pietikäisen mukaan mielen tarinat tulee tiedostaa ja ajatukset voi jättää omaan arvoonsa tai kokonaan kuuntelematta. Parempi on pyrkiä pitämään suora kosketus omiin kokemuksiin.

Mistä tarinat sitten syntyvät?

Tarinat ovat ihmiselle luontainen tapa jäsentää omaa todellisuuttaan. Tulkitsemme maailmaa jatkuvasti rakentuvana kertomuksena. Identiteettimme on rakentunut tarinoista, joita itse kerromme ja joita toiset kertovat meistä. Lisäksi identiteettiin vaikuttavat tiedostetut tai tiedostamattomat tarinat, jotka toimivat meille malleina.

Rakennamme tarinoita ja muutamme niitä koko ajan. Projisoimme toisiin omia ajatuksiamme ja tuntojamme, ennen kaikkea meihin kertyneitä kokemuksia. Jos menneisyydessä on ollut epäluotettava rakastettu, etsimme helposti merkkejä siitä, onko nykyinen rakastettu luottamuksen arvoinen. Jos taustalla on torjutuksi tulemisen tunne, suhtaudumme siihen herkästi ja tulkitsemme torjunnaksi sellaistakin, mikä ei sitä ole. Koemme uudet tapahtumat vanhojen tarinoiden ehdoilla.

Meillä on myös paine luoda kulttuurisesti hyväksyttäviä tarinoita.

Juhana Torkki puhuu kirjassaan Tarinan valta (2014) arkkityyppisistä tarinoista, joiden avulla tulkitsemme kokemuksiamme. Jokainen tarina on Torkin mukaan yksinkertaistus todellisuudesta: tarinat ja niiden sisältämät arkkityypit pakottavat havaintomme tiettyyn uomaan. Luomamme tarina on siis jonkun toisen käsikirjoittama.

Torkki kirjoittaa, kuinka ihmisen ajattelu sumentuu, kun hän on tärisyttävien tunteiden vallassa.  Kun ihminen on tarinan vallassa, tarinan piirtämä hahmo hehkuu hänelle kuin liekki yössä ja mitä tiukemmin liekkiä tuijottaa, sitä vähemmän erottaa yksityiskohtia muusta maisemasta.  Tarina siirtää uskojansa toisenlaiseen todellisuustilaan, äärimmillään jopa eräänlaiseen transsiin.

Varsinkin väsyneenä voi Torkin mukaan nähdä jotain, mitä maisemassa ei ole ja samalla tehdä liioittelevia tulkintoja. Kaikki mitä näemme, on jotenkin vääristynyttä. Mieli yksinkertaistaa ja pelkistää ja toisaalta yhdistelee elementtejä niin, että kuvaan muodostuu jotain, mitä siinä ei alun perin ole ollut.

Prosessori Sternberg löysi haastatteluissaan 26 erilaisen rakkaustarinan tyyppiä. Hän tosin uskoo niitä olevan vieläkin enemmän. Tässä joitain esimerkkejä: Uhraustarinassa toinen tekee mielihyvin myönnytykset ja toinen hyväksyy sen saa niistä hyödyn. Kauhutarinassa toinen on piinaaja, toinen nöyryytyksen kohde. Taidetarinassa kumppanin ulkoinen olemus on arvostettua. Omakotitarinassa parisuhde on keino saada kaunis talo ja kotoinen elinympäristö. Puutarhatarinassa suhdetta hoidetaan puutarhan tapaan. Liikeyritystarinassa kehitetään yritys, jossa on tarkka työnjako. Keittokirjatarinalla on resepti, joka tarkoin noudatettuna vie parisuhteen menestykseen. Huumoritarinassa on olennaista parisuhteen kepeys.

Jos puolisoilla on eri tarinat, kumpikin katsoo suhdetta sen läpi, eikä ennuste silloin ole häävi. Tarinat voivat tosin muuttua parempaan - mutta myös huonompaan - suuntaan.

Kerrommeko puolisoina suhteestamme samaa tarinaa vai onko kummallakin siitä oma versionsa? Tarinojen erilaisuus voi tulla pitkässäkin parisuhteessa yllätyksenä, kuten psykologi Tony Dunderfeltille ja monelle muulle varoittamatta jätetylle. Oma tarina voi myös tehdä sokeaksi ja kuuroksi. Sternberg muistuttaa, että meillä on paitsi omat tarinamme, myös käsitys siitä, minkä uskomme olevan suhteen yhteinen tarina.

Myös se, mitä lehdistä saamme lukea avioeroista, on tarinointia. Kerromme menneisyydestämme nykyiseen elämäntilanteeseemme sopivan tarinan, muokkaamme ja valikoimme tapahtumia. Syy ei ehkä pohjimmiltaan ole huonomuistisuudessa, kun puhumme erosta eri tavalla vuosien kuluttua kuin eron hetkellä. Ehkä selitys on se, että identiteetit rakentuvat tulevaisuuteen suuntautuvina kertomuksina. Tarinat muuttuvat ja sen myötä tulkinnat. 

Omaa tarinaa kannattaa pohtia. Esimerkiksi luova kirjoittaminen on siihen oiva työkalu, mutta siitä joskus toiste.

Lähteet

Pietikäinen, A. 2014. Joustava mieli parisuhteessa. Helsinki: Duodecim.

Torkki, J. 2014. Tarinanvalta. Helsinki: Otava.

Sternberg, R.J. 2005. Rakkaus on tarina. Helsinki: Art House.

Väitöstilaisuudessa

Kun rohkaisukonjakit on juotu, vartin yli kaksitoista saliin astuvat väittelijä, kustos ja vastaväittäjä.

Yleisö seuraa sisääntuloa seisaaltaan. Kustos ja vastaväittäjä istuvat alas ja asettavat tohtorinhattunsa pöydälle eteensä. Väittelijä aloittaa puhujapöntöstä seisaaltaan hieman provokatorisen lectio praecursoriansa, korkeintaan 20 minuuttia kestävän aloituspuheenvuoronsa. Sen jälkeen käydään itse tutkimuksen kimppuun.

Akateeminen näytelmä on päässyt vauhtiin.

Väittelijä Jari Kolehmainen (vas.), kustos Markku Sotarauta  ja vastaväittäjä Tuomo Uotila.

Kirja on tullut painosta jo ajat sitten, eikä tarkastus sitä muuksi muuta. Siltä osin kyse on sirkuksesta, eikä väittelijällä ole hätää. Hän tuntee tutkimuksensa paremmin kuin vastaväittäjä ja pärjää kyllä. Tutkimuksen tuloksia voi siis pitää pätevinä jo ennen väitöstilaisuuttakin.

Tällä kertaa keskustelua käydään erityisen yleisellä tasolla, koska vastaväittäjä vitsailee lähinnä katselleensa vain kuvat 500-sivuisesta tutkimuksesta. Hän kuvaa itseään lähinnä hämmentyneeksi kyselijäksi.

Tunnelma rakentuu aina ihmisistä ja heidän vuorovaikutuksestaan. Nyt kaikki tuntuu olevan kunnossa ja yleisö viihtyy ja saa välillä nauraakin.

Tulee mieleen oma väitös kymmenkunta vuotta sitten. Sielläkin naurettiin. Jännitys laukesi nopeasti, kun Kuusamo-talon lähes 200-päinen yleisö reagoi keskustelun mukana ja asettui puolelleni. Eniten etukäteen jännitti se, että paikalla olijat tunsivat ja tiesivät tutkimuskohteeni Reino Rinteen paljon paremmin kuin minä. Kainalot toki kastuivat, mutta selvisin mielestäni kohtalaisen hyvin.

Nyt olen siis matkalla kohti toista akateemista näytöstä. Matkaa lienee jäljellä vielä muutama vuosi, ainakin kaksi. Kun on elänyt väitöstilaisuuden kerran pääroolissa läpi, se ei jännitä, sitä suorastaan odottaa.

Mutta takaisin Seinäjoelle ja Framille.

Yliopistokeskuksen luonteeseen sopii hyvin, että tarkastettava väitöskirja käsittelee paikallisia innovaatiomalleja. Yksi sen havainnoista on, että Seinäjoen seutu on kasvanut innovaatiotoiminnan erämaasta kauppahalliksi. Siitähän yliopistokeskuksessa ja tutkijahotellissakin tavallaan on kyse.

Jari Kolehmainen väitöskirja PAIKALLINEN INNOVAATIOYMPÄRISTÖ - Kohti alueellisen innovaatiotoiminnan ymmärtämistä tarkastettin perjantaina 5.2. Seinäjoen yliopistokeskuksessa. Vastaväittäjänä toimi professori Tuomo Uotila Lappeenrannan teknillisestä yliopistosta ja kustoksena professori Markku Sotarauta Tampereen yliopistosta. Kolehmainen toimii Tampereen yliopiston johtamiskorkeakoulun tutkimuspäällikkönä.