Takaisin tutkimaan

Älä syö kaikkia kerralla, torui äitinsä nuorempaa poikaani, kun tämä ahmi karkkipussia tyhjäksi auton takapenkillä. Kolmevuotiaan tuohtunut vastaus oli oivaltava: mä syön yhden kerrallaan!

Saman oivaltaminen otti kolme viikkoa, kun pyyhin pölyt hankkeestani, jossa tutkin oppimista uusparisuhteessa.

Tutkimus keskeytyi, kun pääsin syksyllä 2016 ensimmäistä kertaa koulutustani vastaavaan työhön eli äidinkielen ja kirjallisuuden opettajaksi Seinäjoen lukioon. Kahdessa vuodessa opin mielestäni tarpeeksi, jotta uskalsin käyttää jäljelle jääneen vajaan viiden kuukauden aikuiskoulutustuen tutkimusvapaaseen.

Palasin taas Framille yliopistokeskuksen tutkijahotelliin. Elokuun kaksi ensimmäistä  viikkoa tutkimus oli kuin oveton talo, jota kiersin etsien sisäänpääsyä. Kolmas viikko kului patikoidessa Haltille katsomaan Operaatio Paulaharjun näytelmiä Lussin Pieti ja kuninkaantytär ja Niilas Saaran kiroissa.

Lussin Pieti ja kuninkaantytär Pitsusjärven rannalla Haltin juurella.

Halti oli pilvessä, mutta alempana näkyvyys parani. Samoin kävi tutkimukselle. Rinkan kantaminen selkiytti ajatuksia ja ymmärsin, ettei kokonaisuutta voi ahmaista kerralla vaan on edettävä vaihe vaiheelta: uusparisuhteen erityisyys, aikuisen oppimisen erityispiirteet, vertaistieto, merkittävät oppimiskokemukset ja narratiivinen menetelmä. Kun olin ottanut nämä alueet taas haltuuni, päivittänyt ja täydentänyt tuoreella tiedolla, oli aika ryhtyä hankkimaan aineistoa.

Haltin huipulla tuuli, pilveili ja räntääkin tuli.

Narratiivisessa menetelmässä on ideana, että haastateltava pukee vastauksensa kertomuksen muotoon. Tilanne vastaa keskustelua, jossa haastateltava on kertojana äänessä ja haastattelija tekee lähinnä tarkentavia jatkokysymyksiä, mutta jakaa myös omia kokemuksiaan. Tavallaan siis pohditaan yhdessä, millaista oppiminen on parisuhteessa.

Haastateltavien löytäminen näinkin intiimiin aiheeseen jännittää. Kymmenkunta paria  riittää hyvin. Sekään ei haittaa, vaikka joukossa olisi tuttujakin, koska kyse on yksityisistä asioista, joista ei yleensä huudella muille. Haastateltava ei tuolloin ihmettele, miksi sä tuollaisia kysyt, kun jo tiedät vastauksen. Kiinnostavia asioita voi silloin jäädä kertomatta. Tähän ongelmaan toimittajakin saattaa törmätä haastatellessaan tuttua ihmistä.

Haltijärvi ja Pitsusjärvi katsottaessa Haltilta etelään.

Kiinnostavaa on myös kohdata haastateltava. Mitä hän suostuu kertomaan? Miten syntyy avoin ja luottavainen ilmapiiri? Toimittajana opin uskomaan vaihtokauppaan: mitä enemmän antaa itsestään, sitä enemmän saa haasteltavalta. Kysymys on jakamisesta ja yhteisestä kertomuksen rakentamisesta; kertomus syntyy aina jossain tilanteessa. Toisena hetkenä, toisessa tilanteessa syntyy toisenlainen tarina.

Tutkijan etiikkaan kuuluu, että haastateltavat pysyvät nimettöminä, eikä heidän sanomisiaan voi henkilöidä tutkimuksesta. Tutkijalla on vaitiolovelvollisuus. Luottamus on oltava ehdoton, jotta haastateltava uskaltaisi kertoa kokemuksistaan. Mitä enemmän hän luottaa,  sitä enemmän hän todennäköisesti kertoo.

Olisitko sinä valmis keskustelemaan kanssani oppimiskokemuksistasi uusparisuhteessa ja kertomaan kokemuksistasi?

Haluaisin haastatella sinua ja kumppaniasi, jos olet kokenut pitkän parisuhteen, joka on päättynyt eroon tai kumppanin kuolemaan ja elät nyt mielestäsi toimivassa uudessa parisuhteessa. Kokemuksesi olisi arvokas lisä tutkimusaineistossani.

Lapin yliopistossa tekeillä oleva tutkimukseni tuottaa tietoa aikuisen oppimisesta ja toimivasta parisuhteesta. Lisäksi uskon, että keskustelu tarjoaa myös erinomaisen mahdollisuuden pohtia omaa parisuhdetta ja suhdetta oppimiseen sekä siten lisätä itsetuntemusta.

Laita rohkeasti sähköpostia, niin saat tietää enemmän: psillanp@ulapland.fi

Kirjoittaminen on vuoropuhelua

Oppiminen on sitä, että lopettaa hakkaamasta päätään seinään ja kokeilee jotain muuta tapaa ohittaa este. Kipu päässä on palaute, joka kertoo, että kannattaa vaihtaa taktiikkaa.

Kirjoittamisen oppimista on kiinnostavaa seurata. Samalla tulee pohdittua, miten opettajana saisi vähennettyä pään kolhimista.

En oikein usko pelkkiin toistoihin. Vaikka opiskelija kirjoittasi miten monta tekstiä tahansa ja hänen saamansa palaute olisi numero tekstin lopussa, kehittymistä ei sanottavasti tapahtuisi.

Kirjoittamisen tulee olla vuoropuhelua. Se on prosessi, jossa on tärkeää saada välitöntä palautetta jo pitkin matkaa. Kokemukseni mukaan oppiminen edellyttää palautteen saamista ja ennen kaikkea reflektointia. Pelkkä palautteen lukeminen tekstistä ei kuitenkaan riitä, se on myös sisäistettävä. Palautteen on oltava täsmällistä ja perustuttava tosiasioihin, jotta sen pohjalta voi arvioida omaa toimintaa niin, että katse on eteenpäin. Täsmällisen palautteen tehtävänä on suunnata oppijan ajatukset tulevaan, kannustaa positiivisella kohti parempaa suoritusta. (Ks. esim. Rogers 2004.)

     Kokemuksellinen ja reflektiivinen
oppiminen (Poikela 2005)

David Kolbin (1984) kokemuksellisen oppimisen
kehä on käyttökelpoinen työkalu kirjoittamisprosessin hahmottamisessa. Vielä parempana pidän Esa Poikelan (2005) esittämää reflektiolla täydennettyä kehää. Kehä on hieman harhaanjohtava käsite, kyse on pikemminkin oppimisen laajenevasta spiraalista.

Kirjoittaminen alkaa ideoinnista ja suunnittelusta, vaikka aihe olisi tiukastikin rajattu. Kokemuksellisen oppimisen kehän voi pyöräyttää ympäri kertaalleen jo tässä vaiheessa, kun arvioidaan aiheen valintaa ja suunnitellaan tekstin sisältöä ja rakennetta. Toisen kerran kehää kierretään kirjoitettaessa.

Ensimmäisen version kirjoittamisen jälkeen opiskelija pohtii, mitä tulikaan tehtyä. Yleensä pohdintaan liittyy myös kysymys: miksi. Opettajan tai toisten opiskelijoiden kommentit auttavat hahmottamaan, mitä tekstissä voisi parantaa.

Tapaan antaa kahdenlaista palautetta. Kokoan tekstien sisällöstä, muodosta ja kielestä yleisiä havaintoja, jotka käyn läpi koko opiskelijaryhmän kanssa. Laitan ne myös kaikkien luettavaksi Moodleen. Lisäksi annan kirjoituksista henkilökohtaista kirjallista palautetta ja alleviivaan muokkausta kaipaavia kohtia.

Tämän toiminnan reflektoinnin jälkeen opiskelijan katse suuntautuu tulevaan: miten tekstiä voi parantaa ja millaisia valintoja tulee tehdä? Kirjoittajalla on tällöin enemmän ymmärrystä muokata tekstiään. Olisi hyvä, jos tämä vaihe voitaisiin kielellistää vertaiskeskusteluissa tai opettajan ohjauskeskustelussa. Palaute on siis dialogista, jossa myös opiskelija esittää käsityksiään tekstistään ja sen parantamisesta.

Kun tekstiä konkreettisesti työstetään uudelleen, opiskelija kykenee reflektoimaan toimintaansa saamansa palautteen perusteella. Opettajan on syytä olla saapuvilla ja selittää teksteihin tekemiään merkintöjä. Hän ei kuitenkaan saa olla vastausautomaatti vaan tehtävänä on ohjata opiskelijaa itse miettimään ratkaisuja parannusta vaativiin kohtiin. Parhaassa tapauksessa opiskelija kokeilee aivan uudenlaisia ratkaisuja. Hän ei siis kierrä enää samaa kehää, vaan matkaa voi paremmin kuvata laajenevaksi spiraaliksi.

Jos opettaja vain osoittaisi tekstistä virheet, jotka opiskelija korjaisi, ei oppimista juuri tapahtuisi. Seuraavassa tekstissä päätä hakattaisiin edelleen samaan seinään, kierrettäisiin samaa kehää.

Lähteet

Kolb, David A 1984. Experiential Learning. Experience as The Sourse of Learning and Development. Englewood Cliffs. N.J.: Prentice Hall.

Poikela, E. 2005. Työssä oppimisen prosessimalli. Teoksessa E. Poikela (toim.) Osaaminen ja kokemus – työ, oppiminen ja kasvatus. Tampere: Tampere University Press. 21 – 41.Rogers, J. 2004. Aikuisoppiminen. Suom. T. Juvala. Helsinki: Finn Lectura.

Juokseminen opettaa

Tänä vuonna on tullut juostua vajaat 1400 kilometriä. Kilometreihin sisältyy muutama kisakin. Paljon on siis opittu – jos siis juokseminen oikeasti opettaa.

Aikaisempien vuosien loukkaantumiset ovat opettaneet malttia: ei liian paljon kilometrejä viikossa, ei liian paljon kovia treenejä, vaihtelua harjoitteluun ja ennen kaikkea tarpeeksi palautumista.

Maratonit piti lopettaa jo viime vuoteen, kun juoksin Jyväskylässä syyskuussa ennätykseni 3.25.37. Helsingin City Marathonille piti lähteä vain lenkille Katjan kanssa, mutta kunto oli sen verran tikissä, että päätin kokeilla Jyväskylän ajan alittamista.

Ei olisi pitänyt.

Voimat olivat täysin loppu jo 20 kilometrin juoksun jälkeen, vaikka vauhti oli kuntoon nähden sopiva ja tankkaus tehty huolella.

Helle ei ole koko selitys. Viikon vaivannut epämääräinen vatsatauti vaati veronsa. Odotin ensimmäistä juoma-asemaa jo kahden kilometrin juoksun jälkeen. Nesteet eivät imeytyneet, paikat kramppasivat ja voimat vain katosivat jonnekin.

Keskeyttäminen on aina vaikeaa. Se on suurempi itsensä ylittäminen kuin maaliin juokseminen. Viisi kilometriä keskustelin itseni kanssa ja kilometrin yhden kohtalotoverin kanssa. Päätös oli kummallakin: järki voittakoon. Jäljellä olisi ollut 17 kilometriä kävely-juoksu-kävelyä ja monen päivän kolotukset. Miksi?

Monta päivää sain taistella häpeän tunteen kanssa. Olen luuseri, kun lopetan maratonin 25 kilometriin. Moni paljon hitaampi ja vähemmän harjoitellut selvitti reitin, vieläpä kaatosateessa ja kaatuvia puita ja salamoita väistellen. Kunnia heille.

Piti tosissaan miettiä, miksi ylipäätään juoksen.

Koska se on mukavaa, siitä saa energiaa ja mielenrauhaa. Terveyden kustannuksella en sitä kuitenkaan enää tee. Terveys voitti Helsingissä suorittamispaineet. Onneksi. Parin vuoden takaa on kokemus myös siitä toisesta valinnasta.

Keskeyttäminen ei vienyt juoksuintoa, päinvastoin. Jo viikon kuluttua kiinnitin hakaneuloilla rintaan numerolapun, sillä kotinurkilla oli Rasti-Jussien polkujuoksukisa.

Revanssin paikka? Ei todellakaan. Kyse oli uuden kiinnostavan lajin kokeilemisesta, juoksemisen ja suunnistamisen välimuodosta.

Ensimmäinen numero ei ole 3.
  Loppuaika 55.11.
Kuva: Katja Hautala

Numerolapulla on kuitenkin kummallinen vaikutus. Innostuin heti lähdössä niin, että vauhdikas Jouppilanvuorelle kiipeäminen nosti sykkeen melkein maksimiin, eikä se sieltä juuri lopuilla yhdeksällä ja puolella kilometrillä tippunut, vaikka hidastin vauhtiakin. Seuraavalla kerralla olen viisaampi. Metsässä voi paljon helpommin juosta rauhassa ja katsella ympärilleen kuin kadulla.

Jaksoin kohtuudella kiipeillä kallioita ylös ja alas, hyppiä rapakoiden, kivien ja juurien yli, hölkätä polkuja ja kirmata näyttävällä vauhdilla maaliin lopun alamäen innoittamana. Keskeyttäminen ei käynyt missään vaiheessa mielessä. 

Kiitin myös itseäni siitä, että oli hankkinut maastojuoksukengät, joita nykyään myydään varmaan kaikissa urheiluliikkeissä. Lenkkareilla ei ole mukava liukastella märillä kallioilla. Suunnistusnastarit ovat ainakin minulle turhan kovat polkujuoksuun.

Uusi laji on löytynyt. Suosittelen lämpimästi jokaiselle, jota tiet ja kuntoradat kyllästyttävät. 

Tulvavesiä mittaamassa Levanevalla

Tuntuu melko mukavalta, kun on kierrellen ja kaarrellen ylittänyt märän suon ja istuu syömään eväitä tuulensuojaisen metsäsaarekkeen reunaan. Edessä aukenee suolakeus, aurinko paistaa ja tuulen ujelluksen yli lähistöltä kuuluu kurkien huuto. Eikä merkkiäkään ihmisistä. Olen Levanevalla, joka on Etelä-Pohjanmaan upein suoerämaa.

Suoaavan laidassa mieli rauhoittuu.

Jätin auton Peräkylän lähtöpaikalle. Alku meni Särkinevan kautta pitkospuita kohti Maalarinmaata. Kiimakallionmaalla jätin pitkokset ja suuntasin Vähä Levanevan yli Antinniemeen ja Saunasaareen. Sen pohjoispäästä Levalle ja suunta pitkoksille ennen pahinta muraikkoa, joka tekee Kaijainlammille suoraan lähestymisen hieman haasteelliseksi. Kartalla alue, kuten moni muukin vetisempi kohta Levalla, on merkitty ylipääsemättömiksi. Kyllä niistä yleensä pääsee kuivin jaloin, mutta hieman se vaatii uskallusta, nopeutta mutta ennen kaikkea malttia. Nyt ei kuitenkaan huvittanut nostaa sykettä.

Kaijainlamminlta jatkoin Levan pohjoisreunaa Jaskarinsaareen ja Kuuttonevan reunaan. Sieltä Salon Liisan saaren kautta Kuuttosaaren ja Särkisen kautta autolle. Syke meinasi nousta, kun lähestyin pohjoisesta Salon Liisan Saarta. Kesemmällä reitti olisi mahdoton, nyt sammalen alta löytyi sen verran jäätä, että saappaan varsi riitti juuri ja juuri.

Kaijainlammilla riittää labyrintejä

Aikaa reissuun kului kuutisen tuntia ja matkaa kertyi sykemittarin mukaan 19 kilometriä. Linnuntietä matka olisi ollut muutaman kilometrin lyhyempi. Kun ei ole siipiä, suolla pitää edetä kierrellen ja kaarrellen. Keidassuon kermilabyrintissä vastaan tulee usein umpikujia, jolloin on palattava takaisin ja etsittävä sellainen reitti, ettei tarvitse uida tai kastella edes saappaita ja sukkia.

Sykemittarin piirtämä reitti.

Vaikka suo oli sulamisvesistä tavallista märempi, oli se vielä paikoin jäässä. Isot mättäät olivat kuin palsoja, ja saappaan alla saattoi tuntea jäätä noin 30 sentin syvyydessä veden ja sammaleen alla. Mutta ei suinkaan joka kohdassa. Testasi jälleen kerran vanhan viisauden oikeaksi: suolla nopein tie on kiertotie.

Tuuli oli niin kova, että se nieli paljon lintujen ääniä. Jotain sentään näin kiikareilla ja ihan paljaallakin silmällä: mustakurkku-uikku, kapustarinta, telkkä, liro, kuovi, naurulokki ja monia tunnistamatta jääneitä kahlaajia. Joutsenpari säntäsi karkuun pesältään, mutta palasi pian, kun tein ison koukun poispäin. Silloin oli pakko kokeilla, miten vetinen sammal kantaa, kun kova suojänne loppui. Kontion varressa oli tarpeeksi pituutta.

Salon Liisan saaren ympäristö on märkää suota.

Jo aiemmin piti vaihtaa reittiä, kun hirviemä lähti eräässä suosaarekkeessa vain noin kolmenkymmenen metrin päästä hitaasti hölkkäämään karkuun. Ihmettelin hirven verkkaisuutta. Vasta silloin huomasin honteloilla jaloillaan horjuvan pienen vasan. Liekö syntynyt samana päivänä.   

Karttaa en mukanani kuljettanut, koska paikka tuli tutuksi jo 1970-luvun puolivälissä. Siitä huolimatta on välillä mukava tietää, missä tarkalleen on. Metsähallituksen Retkikartta.fi-palvelun mobiiliversio (m.retkikartta.fi) on mainio apu, sillä sen avulla karttaa voi lukea kännykästä. Hyvää on se, että karttaa voi zoomata. Vielä parempaa on se, että punainen piste näyttää sijainnin. Niin kauan kuin virtaa riittää, ei voi eksyä. 

Kun iso kuva on selvä, ei ole huolta siitä, missä ihan tarkalleen on. Muutaman kerran kuitenkin katsoin kännykän kartasta, missä olen ja millaista suota on edessä - ja valitsin kiertotien.

Aamu auki

Aamunavaus on kiinnostava traditio. Sen jatkamiselle on vaikea keksiä muuta perustetta kuin traditio. Laki määrää avaamaan aamun peruskoulussa, lukiossa koulu saa päättää itse, miten toimii. Seinäjoen lukiossa päivä alkaa keskusradion kautta. Opiskelijoita ei voisi vähempää kiinnostaa.

Vuorot on jaettu opiskelijoiden ja opettajien kesken. Seurakunnallakin on oma vakiopaikkansa.

Opiskelijoiden aamunavauksen tunnistaa siitä, että aluksi soi jokin rokkibiisi ja sen jälkeen toivotetaan sanoja säästellen mukavaa työpäivää. Seurakunnan edustaja puhuu seurakunnan edustajana. 

Opettajat soittavat mieluummin vaikka linnunlaulua herätysmusiikiksi kuin heviä, vaikka suurin osa lienee kasvanut sen tahdissa. Varttuneempi väki luottaa sanan voimaan ja aamunavaus käytetään opettamiseen, kukin tavallaan. Niin tein tietenkin minäkin, kun elämäni ensimäinen vuoro sattui kohdalle heti vapun jälkeen. 

En puhunut juhlimisesta, en simasta, munkeista tai krapulasta. Puhuin itsensä hyväksymisestä. Tuli mieleen radioajat: kuuntelijana pelkkä mikrofoni. Luokassa on mukavampaa, kun on eläviä kuuntelijoita silmien edessä.

"Kuunteleminen. Se on niin vaikea laji, että harva on siinä mestari. Varsinkin itsensä kuunteleminen on haastavaa. Henri Pulkkinen, toiselta nimeltään Paperi T, kirjoittaa viime vuonna ilmestyneessä runokokoelmassaan post-alfa: 

Unissa ajan varastetuilla autoilla / hereillä istun bussissa.

Kirjan runot ovat pitkälti vastaamista yhteen kysymykseen: Kuka minä olen? Kysymys on simppeli, mutta vastaaminen vaikeaa. 

Runon minä kuunteleekin itseään herkällä korvalla. Unet, unelmat, pelot, muistot ja arkitodellisuus ovat kaikki osa hänen elämäänsä, kuten meidän jokaisen elämää.  Eikä kaikki aina miellytä.

kun saan unen päästä kiinni / puristan / kunnes se muuttuu siniseksi,
jatkaa runoilija.

Jokainen meistä haluaa olla hyväksytty. Se on ihmisen perustarve. Mutta haetaanko toisten ihmisten hyväksyntää liian innokkaasti? Unohtuuko se, mitä oikeasti olen ja mitä haluan.

Jos en hyväksy itseäni sellaisena kuin olen, haen helposti hyväksyntää muiden asettamin ehdoin.

Jos tyrkytän itseäni muitten tarjoamiin kaavoihin, voi kysyä, kenet silloin hyväksytään. Hyväksytäänkö minut omana itsenäni, sellaisena kuin olen,  vai hyväksytäänkö rooli, joka on minulle vieras?

Paperi T muotoilee itsestään eksymisen näin:    

En pelkää hirviötä sängyn alla / pelkään hirviötä joka nukkuu sängyssäni / käyttää nimeäni / puhuu suullani.

Kun kuuntelen itseäni ja hyväksyn itseni sellaisena kuin olen, haen muilta hyväksyntää omin ehdoin ­­- ja tyydyn siihen, että kaikkia ei voi miellyttää. Eikä tarvitsekaan. Hyväksyntää pitäisikin hakea ensin itseltään. Kun kelpaan itselleni ja se saa riittää myös muille.

Itsensä voi hyväksyä sellaisena kuin on vasta sitten, kun tietää kuka ja millainen on.

Kuka minä siten olen?

Itseään voi tutkia vaikkapa kirjoittamalla. Päiväkirjaan voi selkeyttää ajatuksiaan. Tunteitaan voi pukea runoiksi. Kirjoittamalla voi tulla tietoiseksi siitä, mitä ajattelee. Monille kirjoittaminen on avain puhumiseen. Kun on ensin jäsennellyt sisimpäänsä, on helpompi jakaa ajatuksiaan ja tunteitaan toisten kanssa. Silloin huomaa, että huolet ja murheet ovat yhteisiä.

Itseään voi peilata myös kaunokirjallisuuden henkilöihin. Kirjat ovat täynnä henkilöitä, jotka etsivät itseään ja kyselevät, kuka oikein olen. Elämä on jatkuvaa minuuden pohdiskelua.

Oppiminen on puolestaan sitä, että lopettaa hakkaamasta päätään seinään ja etsii oven tai kiertää seinän. Monesti oppiminen vaatii kolhuja päähän, niin koulussa kuin elämässäkin. Epäonnistumisia ei pidä pelätä. Maailma ei lopu siihen. Niin kuin Paperi T lohduttavasti kirjoittaa:

laske kaikki maailmanloput ja alut / kumpia on enemmän

Mukavaa työpäivää ja alkanutta toukokuuta."

Liikahduksia sanavarastolla

Ville Eloranta pohtii kolumnissaan Moni nuori aikuinen ei enää ymmärrä sanoja ynseä ja joutilas – mutta onko sillä väliä? (HS 11.4.2017) lukemattomuuden ja niukan sanavaraston yhteyttä. Hän pohtii aihetta tavalla, joka tuntuu kovin tutulta.

”UUTISISSA on välillä outoja väitteitä kielitaidosta: kirjoja lukeva teini osaa kuulemma 50 000–70 000 sanaa mutta kirjoja lukematon vain vähän yli 15 000. Kriittisiä kysymyksiä juolahtaa mieleen useita. Miten tämä on laskettu? Kuinka paljon riittää lukemiseksi? Mihin tutkimukseen luvut perustuvat?”

Eloranta linkittää Ylen juttuun Kirjoja lukenut teini osaa jopa 70 000 sanaa – Nuori, joka ei lue, 15 000 sanaa (3.3.2016). Juuri tuon jutun innoittamana aloin penkoa faktaa.

Sitten hän esittää kysymyksen: ”Eräs kysymys voi kuitenkin unohtua: puhutaanko aktiivisesta vai passiivisesta sanavarastosta?” Tuo kysymys löytyy postaukseni kommenteista.

Mutta on faktan tarkistus hieman edennytkin, kiitos kommentoijieni. Mahdollinen lähde on löytynyt, mutta hän ei valitettavasti ole sähköpostiviestiini vastannut, enkä ole ehtinyt/jaksanut/viitsinyt penkoa kirjallisuutta.

Ruotsalainen Annika Jansson Nasiell, joka on kirjoittanut tiedon sanavarastojen eroista kirjaan Boken om läslust (2007) ilman lähdeviitettä, potki palloa eteenpäin: ”Dessa uppgifter kom från Mats Myrberg som är språkforskare på Sthlms universitet.”

Tukholman yliopistosta ei kuitenkaan löydy Mats Myrbergiä. Onneksi nimi ei ole yleisimmästä päästä, vain pari samannimistä ruotsalaista tutkijamiestä löytyy. Nettiä selaamalla selviää, että Mats Myrberg on eläköitynyt erityispedagogiikan professori. Hänestä netissä onkin jo tavaraa aika tavalla (ks. esim. https://www.liber.se/Kampanjer/Grundskola-kampanj/Forfattarkronikor/Mats-Myrberg/).

Mutta ei ole sähköpostiosoitetta. 

Kaivamisen jälkeen nimi löytyy dysleksiasäätiön Svenska Dyslexiföreningen sivuilta. Sinne on kuitenkin vain yksi kollektiivinen sähköpostiosoite. Pyysin välittämään viestini Myrbergille. Kerron, jos saan vastauksen. 

Edelleen on auki, mihin eksakti tieto perustuu: tutkimukseen, valistuneeseen arvaukseen vai kenties heittoon jossain haastattelussa ja esitelmässä. 

Liian hyvää ollakseen totta?

Yle teki uutisen, jossa kerrottiin lukemisen merkityksestä sanavaraston laajuuteen. Äidinkielen opettajat jakoivat innoissaan uutista Facebookissa. Tieto sopi täydellisesti opettajan tarpeisiin. Innostuin itsekin ja vetosin lukuihin: paljon lukevan teinin sanavarasto on 70 000 sanaa ja lukemattoman 15 000. Kirjoitin sen jopa liidulla taululle.

Luvuilla ei ole vaikea motivoida opiskelijoita, kun vähänkin pohtii, mihin tarvitsemme monipuolista äidinkielen osaamista. Ihan kaikkeen, oikeuksiemme puolustamisesta itseilmaisuun, oppimisesta kuulluksi tulemiseen.

Teki mieli tietää lisää. 

Tuloksettoman googlettamisen jälkeen otin yhteyttä jutussa mainittuun asiantuntijaan. Hän pyysi kääntymään Lukukeskuksen puoleen. Sielläkään ei osattu kertoa lähdettä. Jutun tehnyt Ylen toimittaja kertoi heittäneensä muistiinpanot jo aika päiviä sitten roskiin, olihan juttu ilmestynyt jo maaliskuussa 2016.

Hän kertoi kuitenkin törmänneensä lukuihin Turun Sanomien julkaisemassa STT:n uutisessa, jossa tosin ei mainita tiedolle mitään lähdettä. Toimittaja valitteli lukujen päätymistä otsikkoon, itse hän ei olisi halunnut niitä edes jutun ingressiin.

Toimittaja mainitsi myös toisen lähteen: Mannerheimin Lastensuojeluliiton Lapsemme-lehdessä (3/2015) olleen artikkelin Lukemalla oppii lukemaan. Artikkelissa todetaan: ”Lasten ja nuorten kannattaisi lukea kirjoja. Lukemalla kielitaju kehittyy ja sanavarasto laajenee. Omalla ajallaan lukeva 17-vuotias hallitsee 50 000–70 000 sanaa, ei-lukeva 15 000–17 000.” Lähdettä ei kuitenkaan mainita. Aikaisemmin on puhuttu vuoden 2009 Pisa-tutkimuksesta, mutta siihen ei tietojen sanota perustuvan.

Pisa-tutkimusten yhteydessä nuorten lukutaidon asiantuntijana mainitaan yleensä Inga Arffman Jyväskylän yliopistosta. Kysyn siis häneltä. Vastaus ei enää yllätä: ”Kiinnostavia lukuja, mutta valitettavasti minullakaan ei ole tietoa lähteestä.”

Luovutan.

Tässä tapauksessa ei välttämättä ole kyse valeuutisesta, koska tietoa ei kukaan ole todistanut vääräksi, ei tosin oikeaksikaan. Mitään vahvistusta ei löytynyt sille, että luvut perustuisivat tutkimustietoon. On siis täysin mahdollista, että joku on vetänyt ne hatusta. 

Lukuharrastusta perustelevat luvut vaikuttavat loogisilta, ja tietenkin niihin haluaisi uskoa, koska ne palvelevat hyvää asiaa: nuorten innostamista lukemaan.

Mutta kun samaan aikaan pitäisi opettaa myös lähdekritiikkiä, medialukutaitoa ja älyllistä rehellisyyttä.

Kieltämättä tulevat mieleen valheenpaljasta Johanna Vehkoon sanat vahvistusharhasta: ”Haluamme uskoa asioihin, jotka vahvistavat omaa maailmankuvaamme.”

Osaisiko joku kertoa, mistä luvuille voisi löytyä vahvistus tai teilaus?

Pettymys

Aikaa on kulunut edellisestä kirjoituksesta. Koko ajan olen mielestäni uudessa työssäni oppinut, mutta nyt rysähti isompi oppimiskokemus: pettymys.

Tämä ei ollut pettymys, vaan Seinäjoen lukion kansainvälisen
viikon  maittavimpia yksityskohtia: venäläinen kaalikeitto.

Ylioppilaskirjoitusten tulokset tulivat. Useimmat opiskelijat saivat, mitä odottivat. Joku pettyi, joku saattoi yllättyä iloisesti. Opettajat odottivat opiskelijoiden tavoin täpinöissään tuloksia.

Opettajalle ylioppilastutkintolautakunnan sensoreiden viesti on tärkeä palaute. Se kertoo, osuiko arviointi kohdalleen? Tippuivatko vastauksista annetut numerot matkalla – vai nousivatko ne? Ihanne on, jos numerot palaavat samoina kuin lähtevät koulusta. Silloin opettaja osaa arvottaa vastaukset ylioppilastutkintolautakunnan edellyttämällä tavalla ja toisaalta opiskelijoille ei luoda vääränlaisia odotuksia.

Omaa ensikertalaisen suoristustani voin pitää kohtuullisena. Suunnistustermein: muutamalle rastille löysin ihan suoraan, osalle mennessä tein pienen koukun, mutta kyllä sekaan mahtui muutama selvä pummikin. Suunnistajalle jokainen pummi on pettymys.

Pettymys seuraa siitä, kun ei saa toivomaansa tai onnistu odottamallaan tavalla. Huomasin, kuinka iso pettymys vetää puoleensa myös pieniä pettymyksiä. Asiat, jotka normaalitilanteessa ohittaisi nopeasti, saattavat kasvaa otollisessa maaperässä kokoaan isommiksi ja saada merkityksiä, joita niihin ei tavallisesti liitä. Pettynyt mieli kerää puoleensa lisää pettymyksiä. Keräsin viikonloppuna siis koko sarjan.

Suunnistuskisassa olennaista on jälkipeli. Porukalla ihmetellään ratamestaria, joka on rakentanut reitin ja päättänyt rastien paikan. Enemmän porua aiheuttavat kuitenkin kartan tekijän ratkaisut. Metsässä ottaa aina aikansa, kunnes pääsee sinuiksi kartan kanssa. Ei nimittäin ole olenkaan selvää, milloin metsä vaihtuu soistuneeksi maaksi tai suoksi, vaikka kartalla se näkyykin selvästi. Tai millainen on selkeä kuvion raja? Minkä kokoiset kivet, muurahaispesät ja polut on merkitty karttaan ja mitkä on jätetty merkitsemättä? Mitä on hidastava maapohja, ja onko kyseessä taimikko vai metsä?

Sama ongelma tuli mieleen, kun vertasin ylioppilaskirjoituksissa antamiani pisteitä matkalla muuttuneisiin numeroihin. Ylioppilastutkintolautakunnan arviointiohjeet ovat kuin suunnistuksessa maasto. Arvioinnista vastaavat sensorit tulkitsevat sitä tavallaan ja tekevät kartan. Opettajan lukee maastoa ja karttaa, eikä aina ymmärrä, miksi ne eivät täsmää. Ja jos ne eivät täsmää, vika on käytännöllisesti katsoen aina opettajassa.

Suunnistaminen on jatkuvaa pettymistä. Hyvin harvoin tulee nappisuoritus. Pummeja tulee erityisesti silloin, kun luulee hallitsevansa homman. On pakko pysyä nöyränä, maltaa ja yrittää oppia koko ajan lisää. Kokemus on paras opettaja.

Samalla tavalla on pakko suhtautua ylioppilaskirjoitusten arviointiin. Kokemus opettaa. Arviointikriteerien tarkkakaan lukeminen ei takaa täydellistä suoritusta. Sen lisäksi on opittava lukemaan karttaa ja hankittava kokemuksia, saatava palautetta ja reflektoitava suoritusta. On vain korjattava läjäpäin vastauksia ja yritettävä tavoittaa sensorin mielenmaisema. Erityisesti paalupostia pitää lukea tarkkaan, jotta oppisi tajuamaan, mistä erot ja yhtäläisyydet johtuvat. Onneksi voi myös tarttua puhelimeen ja kysyä suoraan. Ongelma on vain siinä, että vastauspaperit ovat jo iäksi matkanneet Helsinkiin ja muisti ei riitä omien niukkojen muistiinpanojen tulkitsemiseen. Pitää kai kirjoittaa enemmän muistiinpanoja, sillä ei vastauspapereita voi kopioidakaan.

Sen myös opin, että kotiinpäin vetäminen ei auta, vaikka rajatapauksissa opettaja kääntää numeron luonnollisesti opiskelijansa eduksi.

Pettymystä voi yrittää työstää järjellä, mutta se ei juuri auta, sillä pettymys liittyy tunteisiin, joiden kanssa on vain elettävä. Kyllä ne ohi menevät. Pettymyksestä voi sen sijaan oppia. Pitää pohtia, mitä tulee tehdä toisin, jotta tunne ei uusiudu? Jos pettymys uusiutuu, voi puhua jo epäonnistumisesta.

Lopuksi tärkein. Ilman pettymystä tätäkään kirjoitusta ei olisi syntynyt. Pettymys saa meidät reflektoimaan tekemisiämme: silloin kun kaikki ei mene odotusten mukaan, on pakko pitää pieni pohdintatauko. Kai sitä voi kutsua oppimiseksi.

Opeksi lukioon

Työpaikka vaihtui ammattikorkeakoulusta lukioon. Mikä muuttui?

Uusi työ, uusi identiteetti? No ei ehkä ihan, mutta monia asioita on kuitenkin joutunut tarkastelemaan uudelleen, kun sekä työn sisältö että työyhteisö ovat vaihtuneet. Yksi on kulttuuri. Jokaisella työyhteisöllä on oma slanginsa. Vähitellen alan muistaa, mitä tarkoittavat sury, kehy, rot, s2, ilmi, killi, malli ja ralli.

Opiskelijoiden ensimmäisen päivän
ympäristötaidetta Seinäjoen lukiolla

Työidentiteetti on osa persoonallista identiteettiämme, eivätkä ne voi olla ristiriidassa. Itselle tärkeitä arvoja pitää pystyä noudattamaan myös työpaikalla. Opetustyössä se ei yleensä ole ongelma, sillä opettaja pystyy hyvin pitkälle toteuttamaan omaa pedagogista ajatteluaan. Hyvässä ja pahassa, kuten viime aikojen keskustelu vaikkapa Helsingin Sanomien sivuilla osoittaa.

Toimittajat ja mielipidesivulle kirjoittaneet ovat kilvan muistelleet karmeimpia opettajiaan ja kyseenalaistaneet koko yleissivistävän koululaitoksemme.

Jokainen koulun käynyt on omalla kokemuksellaan asiantuntija koulukeskustelussa. Sitä ei vain aina muisteta, että omilla muistoilla ei välttämättä ole kosketusta tämän päivän todellisuuteen. Lasten kautta kotiin välittyvä vanhempien näkökulma voi myös olla vino.

Joka tapauksessa mediakeskustelu on antanut mukavasti pohdinnan aiheita, muun muassa opettajan vastuusta ja vallasta.

Se on totta, että koulu on varsin suljettu laitos, eikä yhteistyö kotien kanssa ole aina saumatonta. Ei varsinkaan silloin, kun koulun hartioille sysätään vanhemmille kuuluvaa kasvatusvastuuta.

Ei siitäkään tule mitään, jos luokkaan istuu toimittaja raportoimaan näkemäänsä. Maalis-huhtikuussa 1996 Hesarin toimittaja Outi Tuohimaa vietti kuukauden helsinkiläiskoulun seitsemännellä luokalla ja raportoi lehdessä kokemansa. Se alkoi käydä joidenkin opettajien hermoille. Hesarin arkistosta löytyy juttuja aiheesta.

Nuorisotutkijat Tommi Hoikkala & Petri Paju istuivat peruskoulun ysiluokan pulpetteihin ja sulautuivat osaksi oppilasryhmää. Tuloksena oli etnografinen tutkimus Apina pulpetissa. Ysiluokan yhteisöllisyys (Gaudeamus 2013). Ei ole yllätys, että tutkijat löysivät virallisen ja epävirallisen koulun. 

Opettajana edustan kaiketi sitä virallista puolta, vaikka toki opettajillakin on keskenään epävirallinen puolensa.

Yläaste on eri asia kuin lukio, sillä lukioon hakeudutaan enemmän tai vähemmän vapaaehtoisesti. Ja lukio on eri asia kuin ammattikorkeakoulu.

Mikä siis lopultakin muuttui, kun siirryin kouluhierarkiassa astetta alemmas?

Opiskelijat nuorentuivat muutamalla vuodella. Kurssimuotoisuuden vuoksi yhteistyö opettajien kesken on hankalampaa; opiskelijat etenevät jokainen oman henkilökohtaisen suunnitelmansa mukaan. Aikaa tuntuu olevan myös vähemmän ja asioita enemmän eli ajankäyttö täytyy suunnitella tarkemmin.

Opetussuunnitelma on ylhäältä annettu ja sitä on noudatettava, sillä aukkoja ei voi paikata seuraavilla kursseilla, koska opiskelija on saattanut valita toisen opettajan tunnit. Opiskelijan näkökulmasta lukujärjestyksen tekeminen kurssimuotoisessa lukiossa onkin melkoista palapelin kokoamista.

Murheet ovat hieman erilaisia. Median ja yhteiskunnan luomat paineet eivät juuri tunnu luokkatyöskentelyn arjessa. Työn jatkuvuudesta ei myöskään ole huolta. Ammattikorkeassa sen sijaan koko koulutus voi kadota ilman ennakkovaroituksia, kun oppilaitoksen johto ”kehittää” toimintoja. Toimittajat sentään puhuvat selvää suomea ja sanovat, että kyse on säästämisestä, lopettamisesta ja supistamisesta.

Jos työtä katsoo oppimisen näkökulmasta, ei lukion ja ammattikorkeakoulun välillä juurikaan ole eroja. Kummassakin kyse on viime kädessä ihmisten välisestä vuorovaikutuksesta ja oppimisen edellytysten luomisesta. Olennainen tuli esille Kirsti Lonkan mielipidekirjoituksessa On monia hyvä tapoja oppia ja opettaa (HS 17.8.2016).

Lonka kirjoittaa: ”Ihminen muistaa parhaiten asiat, jotka liittyvät hänelle merkitykselliseen asiayhteyteen ja joita hän itse aktiivisesti prosessoi. Ulkokohtaisesti päntätystä tiedosta yleensä suurin osa katoaa mielestä heti, kun koe on ohi.”

Professorin mukaan aktivoivat, ongelmalähtöiset ja tutkivat työtavat auttavat päättelemään ja ymmärtämään mutta myös muistamaan yksityiskohtia paremmin. Ne lisäävät niin ikään motivaatiota ja sitoutumista opiskeluun. On myös tärkeää tarkastella asioita monista eri näkökulmista ja yli oppiainerajojen yhdessä muiden ihmisten kanssa.

Nämä pätevät kaikkiin oppijoihin, myös aikuisiin.

Lukion haasteena pidän juuri metataitojen ja itsesääntelytaitojen oppimista. Opiskelijat ovat hukkua toinen toistaan tärkeämpien oppiaineiden sisältöihin. Elämän kannalta olisi kuitenkin tärkeää kehittää myös itsetuntemusta sekä taata jatkuvan oppimisen ja itsensä kehittämisen taidot. Opiskelu korkeakoulussa ja työelämä edellyttävät jatkuvaa oppimista ja kehittämistä, joka perustuu omien vahvuuksien ja heikkouksien tiedostamiseen, osaamisen jakamiseen ja kykyyn tehdä yhteistyötä. Jokainen oppii yksilönä mutta yhteydessä muihin ihmisiin ja yhdessä heidän kanssaan.

Kuten Lonkakin toteaa, ei riitä, että maailma tarjotaan valmiina totuuksina, joita pitäisi painaa mieleensä. Eli opettaja ei saisi asettua oppimisen esteeksi. Siis, mitä vähemmän olen äänessä, sen parempi.

Uutta tekstiä pukkaa

Uusi työ on vienyt niin vauhdilla, että en ole ehtinyt sormia hyppyyttää näppäimillä. Aloitin kuitenkin uuden tekstin ja viimeistään viikonlopun aikana postaan työidentiteetin muutospaineista. Ihmettelen, mitä tarkoittaa siirtyminen ammattikorkeakoulusta lukioon?

Luopumalla uuteen

Työpaikan vaihtaminen on aina iso tapahtuma. Se voi olla jopa elämän käännekohta. Kun vaihdon tekee vapaaehtoisesti omasta halustaan, on koetun reflektoiminen helpompaa. Jos päällä olisi ajolähtö, saattaisivat monet asiat jäädä selvittämättä ja tulla peitetyksi katkeruuden matolla, jota sitten joutuisimme raahaamaan mukanamme.

Lähtijä on tehnyt surutyötä jo pitkään, ennen kuin tieto uudesta paikasta on varmistunut. Prosessointi alkaa siitä, kun mieleen juurtuu ajatus mahdollisesta uuden työn hakemisesta. Tuskin kukaan hakee työtä sen vuoksi, ettei sitä saisi. Hakemuksen jättämisen jälkeen on vaikeaa olla etenemättä asioiden edelle, odottaa vain viileästi ja katsoa kuinka käy. Tietenkin sitä kuvittelee, mitä tapahtuu, jos onni potkaisisi. Mikä muuttuisi ja miten?

Muutamalle työtoverille uskoutuu asiasta jo hakuvaiheessa, loput saavat tiedon, kun lähtö varmistuu.

Vaihtoa voi selittää sekä olevalla että tulevalla. Nykyinen työ työntää luotaan ja tuleva vetää puoleensa. Syitä on kuitenkin yleensä paljon ja selitykset rakentuvat aina tilanteen mukaan. Ehkä osa on niistä hieman keksittyjäkin tai ainakin väritettyjä, jotta oma mielenrauha säilyisi. Kaikkea ei myöskään kerrota, jotta mielet eivät pahoittuisi.

Ensimmäiseksi työpaikalla kiinnittää huomiota siihen, kuinka ihmiset reagoivat tietoon lähdöstä. Suurin osa onnittelee uudesta ja suree eroa samaan aikaan. Eniten kuitenkin miettii niitä, jotka eivät reagoi oikein mitenkään tai alkavat suhtautua kuin kuolleeseen, haamuun. Tuntuu kuin olisi pettänyt porukan. Niinhän sitä tietenkin onkin, kun vaihtaa työyhteisön toiseksi. Lähtevästä ei ole enää hyötyä, häneen ei kannata haaskata energiaa.

Tutuksi tullut yhteisö pitää kuitenkin otteessaan. Ristiriitaiset tunteet seilaavat pääkopassa: onko valinta oikea? Irtisanoutumisen sijasta napanuoraa venyttää vielä koeajan pituisella virkavapaalla. Jos jokin menisi pielen, olisi mahdollisuus palata. Täysin varmaa kuitenkin on, ettei paluuta ei ole.

Ajatukset alkavat pikku hiljaa olla yhä enemmän uudessa työssä. Vaihto tarjoaa aina mahdollisuuden uuden oppimiseen, kasvamiseen ja identiteetin tarkasteluun. Eräänlaiseen uudestisyntymiseen.

Lähtö ritualisoidaan virallisilla ja epävirallisilla läksiäisillä. Kiitellään puolin ja toisin, kohotellaan maljoja ja syödään kakkua.

Kun lähtee omasta halustaan, on mielessä velka ja kiitollisuus. Paljon on saanut, eikä sitä muistele, kuinka paljon on antanut. Sen vuoksi haluaa myös testamentata joitain mielestään fiksuja ja kehittämiseen tähtääviä ajatuksia kiitokseksi yhteisestä taipaleesta. Ehkä työtoverit muistavat hieman pidempään. Vaan miksi he niin tekisivät, kun itsekin suuntaa katseen tulevaan.  

Matka jatkuu. Jokainen otettu askel jättää meihin jälkensä ja ohjaa jollain tavalla kulkuamme. Sitä paremmin osaamme kuitenkin kulkea eteenpäin mitä paremmin olemme selvillä tulosuunnastamme. Jos maton alle on kasattu asioita, saattaa siihen kupruun kompastua uudessa työssä. Oppiminen ei tapahdu itsestään, ei ilman koetun reflektointia. Paikat kannatta siivota lähtiessä.

Haukku haavoittaa

On aika rikkoa hiljaisuus. Aloitin leivänhankkimisperiodin eli palasin palkkatyöhön. Mutta ennen sitä lähetin luettavaa ohjaajalleni, jotta saisin palautetta. Halusin valistuneen arvion siitä, missä olen menossa ja onko suunta oikea.

Kommentteja odotellessani pohdin palautteen olemusta.

Leipätyössä annan palautetta omille opiskelijoilleni, ja parille aikuiskasvatuksen opiskelijaryhmälle jopa yritän avata palautteen merkitystä oppimisessa. Vuosien varrella olen monesti törmännyt siihen, että opiskelijoiden mielestä palautetta ei saa koskaan tarpeeksi. Yllättävän monet myös odottavat, että heitä ruoskittaisiin kunnolla. Se vasta olisi kunnon palautetta. Kerrankin joku uskaltaa, kiitellään on palaute kovasta kriittisestä palautteesta.

Oppimisen näkökulmasta se ei taida mennä ihan niin. Ei, vaikka vanha kansa tietää, että ei haukku haavaa tee. Luulen, että opiskelijoiden negatiivisen palautteen kaipuussa on kyse pitkälti siitä, että aiemmin ei ole saatu palautetta, ei ainakaan kunnollista palautetta. Numeroarviointi ei ole palautetta.

Oppimisen kannalta palaute on ensiarvoisen tärkeää. Positiivinen palaute on olennainen rakennusaine myös tyytyväisessä parisuhteessa.

Ei se haukku saa konkreettisesti verta vuotamaan, mutta kyllä se viiltää ja satuttaa. Ja jää jonnekin mielen sopukoihin, vaikka sen syrjään työntäisikin. Toki ihmiset ovat erilaisia, toiset herkempiä ja toiset kestävämpää tekoa. Jatkuva negatiivinen palaute kyllä murentaa vahvemmankin itsetuntoa.

BBC:n pitkäaikainen kouluttaja ja aikuiskasvattaja Jenny Rogers erottaa palautteen ja kritiikin tavalla, jota olisi hyvä pohtia myös tavallisessa arjessa. Niin koulussa kuin kotonakin.

Rogersin mukaan palaute tähtää tulevaisuuteen ja on tarkoitettu parantamaan suoritusta positiivisella tavalla. Se on maltillista, täsmällistä, perustuu tosiasioihin ja kohdistuu tekoihin. Palaute on myös kaksisuuntaista ja pyrkii houkuttelemaan esiin oppijan mielipiteitä.

Kritiikki sen sijaan katsoo taaksepäin ja on tapa purkaa kiukkua ja pettymystä. Se on vihamielistä, kärkevää, väheksyvää ja tunnepitoista ja kohdistuu ihmiseen. Kritiikille on ominaista yksisuuntaisuus sekä epämääräisyys, yleispätevyys ja ilmaukset kuten ”aina” tai ”ei koskaan”. Arkiriidoissa puukko uppoaa paljon syvemmälle sieluun ja muistiin, kun ohittaa teot ja kritisoi ihmistä: Aina sä oot tuollainen! Etkö sä ikinä opi? Sä et koskaan.. Miksi sun taas pitää…

Ilman palautetta oppijan on vaikea kehittyä. Erityisesti palautteen laadulla on merkitystä, sillä varsinkin aikuisten motivaatio lopahtaa, jos suoritus ei parane. Oikeanlaisen palautteen antaminen on oppimisen kannalta oleellisen tärkeää. Se kannusta yrittämään enemmän.

Rakentavassa palautteessa kerrotaan onnistumisen tai epäonnistumisen syyt, arvioidaan tekoja, ei ihmistä. Negatiivinen kritiikki puolestaan tekee meidät epävarmoiksi ja saa epäilemään itseämme. Kiitos sen sijaan saa meidät varmoiksi ja luottavaisiksi.

Avioparien viestintää tutkinut John Gottman väittää pystyvänsä viisi minuuttia riitelevää paria seurattuaan sanomaan, päätyykö suhde eroon vai ei. Kyse on siitä, onko käyttäytyminen negatiivista vai positiivista. Sellaisella parilla on tulevaisuutta, joka riidellessäänkin pystyy hillitsemään tuhoisaa toisen kritisoimista.

Parisuhteessa ei yleensä ole pula palautteen määrästä, sen sijaan sen laatuun pitäisi kiinnittää enemmän huomiota. Koulumaailmassa ongelma on palautteen niukkuus.

Jotta palaute jäisi mieleen, se tulisi saada mahdollisimman pian ja sen pitäisi perustua dialogiin.

Kovin yleistä on kirjallinen palaute, ja se ei ole keskustelua. Sähköpostissa sentään voidaan vaihtaa viestejä, jos palautteen saanut uskaltaa kysyä tai kyseenalaistaa saamaansa palautetta. Parasta olisi kuitenkin palautekeskustelu, jossa myös palautteen antajalla on mahdollisuus oppia.

Niin se oma palautteeni, jota odottelin.

Sain rakentavaa, yksityiskohtaista ja kannustavaa palautetta. Tiesin kyllä, että olen kartalla, mutta nyt hieman mutkaiselta näyttänyt tie vaikuttaa paljon suoremmalta. Seuraavan rastin koordinaatit ovat selvillä ja katse horisontissa.

Näyttelijä sairastuu

Harva meistä on niin hyvä näyttelijä, että pystyy elämään jonain toisena henkilönä vuosia ilman vakavia seurauksia. Moni on varmasti kokeillut ja kokeilee parhaillaankin. Se ei ole mitenkään harvinaista.

Kirjailija Pauliina Vanhatalo kertoi torstain Helsingin Sanomissa, kuinka hän sairastui yrittäessään elää äitimyytin mukaista elämää. Keskivaikea masennus oli seurausta siitä, kun yritti olla joku muu kuin on.

Kulttuurissamme edelleen vallitsevan äitimyytin mukaan äiti on olemassa muita varten. Hän tyydyttää perheenjäsenten tarpeita ja nielee omat tarpeensa ja kärsimyksensä. On toki ihmisiä, jotka haluavat omasta vapaasta tahdostaan pyhittää elämänsä toisten palvelemiseen ja saavat siitä nautintoa. Tällaisia on kuitenkin yhä vähemmän.

Jokaisella meistä on halu ja tarve toteuttaa itseämme, omia sisäisiä halujamme, elää itsemme näköistä elämää. Koska väistämättä olemme tekemisissä muiden ihmisten kanssa, on tehtävä kompromisseja. Tavallaan kyse on kaupanteosta tai ainakin vaihtamisesta: mitä annamme ja mitä saamme tilalle. Jos annamme enemmän kuin saamme, on aika miettiä, miten tilannetta voisi muuttaa.

Jos toisten miellyttäminen merkitsee jatkuvaa nieleskelyä ja itsensä kieltämistä, jossain vaiheessa eteen tulee seinä. Elimistömme saattaa onneksemme reagoida ennen sitä: vakava sairastuminen on silloin pelastus. Vanhatalon pysäytti masennus.

Jokainen iso kriisi on mahdollisuus, merkittävä oppimiskokemus, jossa voimme tarkastella elämäämme uudesta näkökulmasta ja pohtia arvojamme ja toimintamallejamme. Pysähdyksen jälkeen voimme lähteä joko hieman tai kokonaan eri suuntaan, kuin aikaisemmin kulkemamme tie olisi osoittanut. Enemmän sydämemme osoittamaan suuntaan.

Fiksuimmat pystyvät pohtimaan elämänsä suuntaa vauhdissa tai sitä hieman hiljentäen. Jos suunta on selvillä, kartan ja kompassin vilkuilu silloin tällöin riittää suunnassa kulkemiseen. Joskus tulee eteen kuitenkin tilanteita, että on pysähdyttävä tutkimaan karttaa ja ihmettelemään, missä on. Jos kokonaan tippuu kartalta, on yleensä järkevintä pyytää apua.

Tunteet pinnassa tutkijapäivillä

Järki antaa perusteet, mutta tunteet voiman tekemiseen. Tunteet ovat tietoa ja energiaa, ne näkyvät ja tarttuvat. Näin hahmotteli psykologi, valmentaja Jarkko Rantanen perjantain esityksessään Tunteet (työ)elämässä.

Aikuiskasvatuksen tutkijatapaamisen teemana oli oppiminen, luovuus ja tunteet aikuisuuden elämänkentillä. Ehkä käsitteet olisivat voineet olla toisessakin järjestyksessä, sillä tunteet vaikuttavat oppimiseen ja luoviin tekoihin kaiketi enemmän kuin oppiminen ja luovuus tunteisiin.

Psykologi, valmentaja, kirjailija Jarkko Rantanen ihmetteli, mitä tunteet ovat

Vaikka tunteet ovat olennaisen tärkeitä, tutkijat eivät Rantasen mukaan ole yksimielisiä siitä, mitä tunteet ovat tai kuinka monta tunnetta on olemassa. Akateeminen saivartelu ei ole olennaista vaan tunteiden huomioon ottaminen. 

Rantanen perusteli tunteiden merkitystä järjellä: tunteilla on iso merkitys organisaation toimintaan: Tyytyväiset työntekijät tuovat yritykselle 40 % enemmän liikevaihtoa kuin tyytymättömät. Organisaation ilmapiiri selittää arviolta 20-30 % liiketaloudellisesta tuloksesta. Esimiesten virheistä 75 % liittyy tunteiden säätelyyn.

Jokainen yhteisön jäsen rakentaa työpaikan tunneilmastoa, sillä teemme koko ajan havaintoja toistemme tunteista.

Jos unohdetaan raha ja katsotaan oy perhe ab:n toimintaa tunteiden näkökulmasta, ”tulosluvut” ovat varmasti vieläkin isompia. Tunteilla on suora yhteys tyytyväisyyteen ja tyytymättömyyteen parisuhteessa. Erityisesti kotona tarkkailemme toistemme tunteita ja reagoimme niihin. 

Tunteista puhuminen ei ole aina helppoa. Psykologi-valmentajan neuvo onkin: tunteista ei ole pakko puhua vaan tulee toimia tavalla, joka ottaa tunteet huomioon. Se ei riitä, että tietää kaiken mahdollisen tunteista, täytyy myös oppia toimimaan.

Tietämisen ja toiminnan välillä sanotaan olevan maailman suurin kuilu. Rantanen antoi muutamia vinkkejä, miten sen voisi ylittää. Mielestäni ne toimivat yhtä hyvin töissä kuin kotonakin.

Uteliaisuus on erittäin tärkeä sisäisen motivaation lähde. Kaikki syvällinen oppiminen alkaa suuresta hämmennyksestä. Yhteinen hämmennys on myös uutta luova yhteistoiminnallinen tila. Miten sitten pidän yllä uteliaisuutta ympäröivää maailmaa, kumppania ja itseäni kohtaan? En ainakaan juuttumalla rutiineihin.

Kohtaamiaan negatiivisia tunteita voi lieventää, kun niihin reagoi rakentavasti. Hyväntahtoisen huomion osoittaminen – siis välittäminen – on tärkeää. Se lisää sitoutumista. Positiivisen palautteen antaminen on olennaista niin oppimisessa, työelämässä kuin parisuhteessakin. Myös positiivisia tunteita voi vahvistaa.

Erityisesti läheisissä ihmissuhteissa kiitollisuuden osoittaminen on tärkeää. Kiitollisuus tarkoittaa sen oivaltamista, että se mitä sinulla on, ei ole itsestään selvää. Syväkiitos on sitä, että osoittaa toiselle, miten paljon hän on panostanut ja miten arvokas hän on.

Negatiivisia tunteita ei pidä piilottaa, ne on tuotava ulos, jotta niistä pääsee eroon. Kun niitä panttaa, ne tulevat ulos hyökyaaltona ja voivat aiheuttaa tuhoa. Tunteet ja tapa ilmaista ne ovat kaksi eri asiaa. Kielteiset tunteet tulisikin oppia ilmaisemaan rakentavasti.

Kun ottaa päähän, voi itseltään kysyä: Miltä minusta tuntuu juuri nyt. Mistä tiedän, että tuntuu. Ja mitä tunteesta seuraa.

Omaa tutkimushankettani esittelin jo torstaina Perhe aikuiskasvatustieteessä -teemaryhmässä. Väitöstutkimukseni aihe oppiminen parisuhteessa herätti kiinnostusta ja keskustelua. Sitä pidettiin ehdottomasti tutkimisen arvoisena. Sain myös hyviä kommentteja ja vinkkejä, jotka selkiyttivät vielä alkuvaiheessa olevaa hankettani. Tuntuu, että suossa ollaan, mutta pää pysyy pinnalla. Seuraavaksi paneudun parisuhteen tarkempaan määrittelyyn ja elämänkulun teoriaan.

Tutkijapäivät laulettiin käyntiin

Jyväskylässä 18.-19.2.pidetyn tutkijatapaamisen järjestivät Aikuiskasvatuksen Tutkimusseura ja Jyväskylän yliopiston kasvatustieteellinen tiedekunta.