Niksejä vai oppimista

Keskiviikon Hesarissa (28.1.2016) parisuhde- ja seksuaaliterapeutti Minna Oulasmaa ja parisuhdekouluttaja Sari Liljeström jakavat hyviä kotikonsteja parisuhteen arjen ongelmiin. Ikuisuusriita poikki – asiantuntijat kertovat, kuinka ratkaiset suhteen yleisimmät riidat -jutussa kerrotaan, että suomalaiset parit riitelevät eniten kotitöistä, lasten kasvatuksesta, ajankäytöstä, seksistä ja rahasta. Tämän vahvistaa myös tutkimus.

Jos halutaan pysyvämpiä tuloksia, kyse ei ole pelkästä ongelmanratkaisusta vaan oppimisesta. Oppiminen edellyttää motivaatiota, sitoutumista ja reflektointia. Pitää siis haluta oppia uutta, tehdä sen eteen töitä ja arvioida oppimistaan. Ja kun on parisuhteesta kyse, tämä pitäisi tehdä yhdessä kumppanin kanssa.

Oppimista helpottaa se, kun tietää, mistä solmut mahdollisesti johtuvat. Tähän tarjoaa apua Riitta Jallinojan kirja Perheen aika.

Niin kauan kuin ollaan rakastuneita, kaikki sujuu itsestään. Kaksi ihmistä on olemassa vain toisilleen. Kun rakastumisen tunne alkaa väistämättä hiipua ja suhteeseen alkaa astua ulkopuolelta ”kolmansia”, tarvitaan yhteensopivuutta, samankaltaista elämänkatsomusta ja tapaa elää. Yhteensopivuus on toivon mukaan varmistettu jo seurusteluaikana.

Tuo mainittu kolmas voi olla mitä vain parisuhteen ulkopuolista, joka tulee rakastavaisten väliin: lapsi, työ, arki, harrastus, työttömyys, rakastaja, uskonto. Tässä tilanteessa on hyvä saada asiat kulkemaan niin, että kumpikaan ei joudu tyytymään vähempään kuin toinen. Rakastumisvaiheessa kumpikin teki toiselleen pyyteettömästi hyvää. Kun kolmas tunkeutuu suhteeseen, tarvitaan neuvotteluja pelisäännöistä.

Tässä vaiheessa kumppanit alkavat tarkkailla toisiaan yhä tiiviimmin: tekeekö toinen yhtä paljon hyvää minulle kuin minä hänelle. Rakastaako hän minua yhtä paljon kuin minä häntä? Jos yhteisiä sääntöjä ei ole tehty, puolisosta voi tulla toisen silmissä itsekäs.

Aika on käyttökelpoinen oikeudenmukaisuuden mittari. Sen avulla voi suhteuttaa toisiinsa eri tekemisiä ja arvioida työnjaon oikeudenmukaisuutta. Aika kertoo myös sen, mitä pidämme tärkeänä, mihin liikenee aikaa ja mihin ei. Kaikkeenhan aika ei riitä.

Pelisäännöistä sopimiseen olisi hyvä herätä jo siinä vaiheessa, kun kolmas kolkuttelee ovelle eli arki astuu suhteeseen. Näin siitä syystä, että ruuhkavuosien alkaessa ihmiset kulkevat enimmäkseen virran vietävänä ja vasta kovat törmäykset herättävät arvioimaan sitä, missä mennään.

Onnen kulissit ja pakonomainen tarve miellyttää toista johtavat yleensä kriisiin, koska silloin ei kuunnella omia tunteita. Hyvässä parisuhteessa tulee olla yhdessäkin yksilöitä. Ihmiset haluavat parisuhteessa kuulua yhteen mutta olla samaan aikaan myös yksilöitä.  Tämä on ristiriita, joka täytyy ratkaista molempia tyydyttävällä tavalla; eri suuntiin kasvaminen on tyypillinen eron syy.

Puhumattomuus lisää ongelmia, koska se synnyttää ihmisten välille etäisyyden. Keskusteluyhteys ja tunteiden ilmaiseminen ei välttämättä onnistu, jos puuttuu keskinäistä luottamusta, arvostusta ja kunnioitusta. Ne saadaan helpommin kuntoon, kun arki rullaa kumpaakin tyydyttävällä tavalla.

Onnelliseksi eroamalla

Kumpi on niskan päällä? Alistetaanko perheessä naista vai miestä? Kuka määrää kaapin paikan? Oletko marsu vai tiikerihai? kysyi Helsingin Sanomat 14.1.2016.

Ero voi olla paras ratkaisu, jos arki on jatkuvaa taistelua, eikä elämäänsä voi elää haluamallaan tavalla.

Eronneet ovat yleensä kovasti tyytyväisiä ratkaisuunsa. Osmo Kontulan kirjoittaman Perhebarometrin 2013: Yhdessä vai erikseen? mukaan suurin osa naisista ja miehistä koki elämänsä muuttuneen onnellisemmaksi ja itsetuntonsa kohentuneen eron jälkeen. Erityisesti naisten itsetunto oli vahvistunut.

Myös Jouko Kiisken tutkimuksessa Suomalainen avioero 2000-luvun alussa (2011) avioero koettiin enimmäkseen myönteisenä. Tutkitut olivat tyytyväisiä uuden elämänsä laatuun ja sen hallintaan, ihmissuhteisiin ja jopa taloudelliseen toimeentuloon. Seitsemän kymmenestä piti avioeroa järkevänä ratkaisuna ja opettavaisena kokemuksena. Monet pitävätkin itseään eronsa jälkeen aiempaa kyvykkäämpänä solmimaan onnellisen parisuhteen. 87 prosenttia oli eron myötä kasvanut ihmisenä.

Avioerot eivät yleensä ole turhia, eikä avioliiton loppuminen ole katastrofi kuin pienelle osalle eronneista. Yleensä niille, joille ero tulee yllätyksenä.

Riitaa arjesta

Parisuhteen arjessa riidellään eniten kotitöiden jakamisesta ja lasten kasvattamisesta. Samoin riitaa syntyy kommunikaation toimivuudesta, yhteisestä vapaa-ajasta, yhteisten rahojen käytöstä ja seksistä. Ennen eroa pöydälle nostetaan myös puolisoiden erilaiset arvot ja elämäntyylit.

Eniten taistellaan siis jokapäiväisistä keskinäisistä suhteista ja siihen liittyvästä yhteistyöstä. Parisuhde onkin ennen kaikkea yhteistyösuhde, ja sen onnistuminen riippuu siitä, kuinka hyvin yhteistyö käytännössä toimii.

Kontulan mukaan yhteiset lapset ovat tärkein syy pysyä yhdessä. Muita erittäin tärkeiksi koettuja syitä ovat rakkaus sekä päätös ja halua elää yhdessä. Raha, yksinjäämisen pelko, toisten ihmisten arvostelu tai pelko kumppanin reaktiosta eroon ei sido ihmisiä toisiinsa.

Miksi erotaan?

Syitä on monia. Naiset pakkaavat laukkunsa, jos parisuhteessa on vaikeuksia puhua ja selvittää erimielisyyksiä, puuttuu arvostusta ja kunnioitusta, parisuhdetta ei hoideta, mies on uskoton, puuttuu rakkautta ja arvot ja elämäntyylit ovat erilaisia. Miehillä syyt ovat pitkälti samoja, mutta he eivät niinkään koe arvostuksen ja kunnioituksen puutetta tai ristiriitoja arvoissa, mutta sen sijaan parin seksuaaliset ongelmat ovat yksi tärkeä syy erota naisesta.

Lyhyesti sanottuna parisuhteissa riidellään arkeen liittyvistä asioista ja kasvetaan erilleen. Uskottomuus ei yleensä ole syy eroon vaan seuraus muista kasautuneista ongelmista.

Kaarina Määtän mukaan ihmisillä on erotessaan yleensä kaksi tavoitetta: vapautua epäonnistuneesta liitosta ja aloittaa uusi elämä. Ero on elämän käännekohta ja merkitsee monenlaista kamppailua ja muutosta. Se muokkaa niin ihmisen persoonallisuutta, identiteettiä, asenteita ja maailmankatsomusta kuin käsityksiä yhteiskunnasta ja perheestä, elämisen ja asumisen tapaa sekä vapaa-ajan ja työn organisointia.

Kyseessä on siis merkittävä oppimisen ja muutoksen mahdollisuus.

Eron voi välttää

Monissa tapauksissa eron voi myös välttää, mutta sekin edellyttää uuden oppimista.

Arki pitää saada rullaamaan tasapuolisesti. Kummallakin pitää olla tunne, että suhteesta saa saman verran kuin siihen laittaakin. Miehille on tietenkin ongelma, että naiset vaativat parisuhteelta miehiä enemmän.

Hyvin tärkeää on saada suu auki. Toimiva kommunikaatio kuuluu hyvän parisuhteen perusasioihin. Samoin jakaminen. Kumppaniin ollaan tyytyväisiä, kun on mahdollisuus puhua ja jakaa hänen kanssaan kaikki asiat. Tähän liittyy myös kyky ilmaista tunteita.

Onnellisen parisuhteen perustekijöihin kuuluvat myös luottamus kumppaniin kaikissa asioissa ja tilanteissa, molemminpuolinen arvostus ja kunnioitus sekä samanlaiset elämänarvot.  

Ensimmäisellä yrityksellä tähän ei aina pääse. Mutta toisella kertaa pitäisi olla jo paremmat mahdollisuudet, jos osaa ottaa opikseen ja haluaa kehittyä ihmisenä. Kovapäisiltä se voi vaatia kolmannenkin yrityksen.

Lähteet

Kiiski, Jouko 2011. Suomalainen avioero 2000-luvun alussa. Miksi avioliitto puretaan, miten ero koetaan ja miten siitä selviydytään? Joensuu: Itä-Suomen yliopisto. Viitattu 11.1.2016, http://epublications.uef.fi/pub/urn_isbn_978-952-61-0422-5/urn_isbn_978-952-61-0422-5.pdf

Kontula, Osmo 2013. Yhdessä vai erikseen? Tutkimus suomalaisten parisuhteiden vahvuuksista, ristiriidoista ja erojen syistä. Väestötutkimuslaitos Katsauksia E 47/2013. Helsinki: Väestöliitto, http://vaestoliitto-fi-bin.directo.fi/@Bin/7c3646ada41bb772f5754a4163d3efe3/1452847182/application/pdf/2979010/Perhebarometri2013_web_1.pdf

Määttä, Kaarina 2002. Avioeron tuska ja helpotus. Helsinki: Tammi.

Joulutauko meni väkivallan merkeissä

Joulutauko meni mukavasti sukupuolen ja väkivallan yhteyden selvittelyyn. Joulun rauhassa paneuduin muun muassa naisvihaan, raiskaukseen, insestiin, perheväkivaltaan, maskuliiniseen hegemoniaan. Toki vain kirjoja lukemalla ja esseetä kirjoittamalla.

     Väitökseen liittyväksi sivuaineeksi valitsin sukupuolentutkimuksen opintojaksoja. Enkä kadu. Perhe ja vanhemmuus sekä Sukupuoli ja väkivalta -opinnot ovat tarjonneet hyvää perustaa tarkastella parisuhdetta ja siinä tapahtuvaa oppimista. Sukupuolen filosofia on vielä jäljellä.

     Parisuhteissa ongelmat kiertyvät epätasa-arvoon, valtaan ja alistamiseen. Ongelmana on kovin usein perinteinen maskuliinisuus.

     Väkivallanteoista miehet tekevät 90 prosenttia. Myös perheissä alistaja on mies, joka valtaansa osoittaakseen vaikka raiskaa. Perheväkivallassa on useimmiten kyse naisiin kohdistuvasta väkivallasta. Lapsia kurittavat myös naiset, mutta eivät niin paljon kuin miehet.

     Naiselle koti onkin paljon vaarallisempi paikka kuin öinen asema-aukio. Mies taas on kotonaan hyvässä turvassa. Perhettään henkisesti ja fyysisesti terrorisoiva mies voi olla kodin seinien ulkopuolella käytökseltään täysin vastakkainen. Tilannetta ei helpota se, että nainen voi vaieta häpeän tai pelon vuoksi tai koska hän kuvittelee itse olevansa syyllinen kokemaansa kohteluun.

    

     Väkivallassa on usein kyse pelosta menettää asema ja kasvot. Kulttuurimme miesihanne vaatii paljon.

     Miehen odotetaan olevan voimakas, riippumaton, haavoittumaton ja hallitseva. Tietenkin hän on naista kookkaampi, kykenee elättämään perheensä ja toimimaan kriisitilanteissa, kykenee puolustamaan itseään, perhettään, omaisuuttaan sekä on synnynnäinen heteroseksuaali ja väsymätön rakastaja.

     Miehiseen liitetään myös kilpailunhalu, tunne-elämän kylmyys, kovuus, vallanhalu aggressiivisuus, itsenäisyys ja järkiperäisyys.

     Ei siis ihme, jos kulttuurimme tuottaa traumatisoituneita miehiä. Psykologi Lauri Mannermaa puhuu mieshäpeästä, musertavasta tunteesta, että on epäonnistunut olemaan sellainen mies kuin yhteiskunta ja toiset miehet odottavat. Mieshäpeä vaivaa varsinkin keski-ikäisiä ja sitä vanhempia miehiä.

     Ei kukaan pysty vastaamaan tuollaisiin odotuksiin. Ehkä James Bondia katsellessa voi tuokioksi samastua supermieheen. Siinäkö piilee hahmon suosion salaisuus?

     Liekö yhtään myyttistä miehistä miestä oikeasti olemassakaan. Ainakaan kaikki miehet eivät ole samanlaisia. Jokaisessa on maskuliinisuutta ja feminiinisyyttä, ja niiden keskinäinen suhde vaihtelee.

     Onneksi voi myös käyttää päätään ja asettaa arvot ihan itsenäisesti kohdalleen. Mitä elämässä haluaa – päteä vai elää? Elämän voi ottaa omiin käsiinsä, elämä on valintoja, loppuun asti. Satsaako työhön vai ihmisiin? Elääkö omassa kuplassa vai jakaako elämänsä läheistensä kanssa? Haaliiko rahaa vai etsiikö onnea muilla keinoin? Toteuttaako itseään vai hyppiikö toisten pillin mukaan?

    

     Mitä on sellainen valta, joka perustuu uhkailuun ja pelotteluun? Mediaan tihkuneiden tietojen mukaan sellainen valta upotti Nokian. Kaataa se pienemmätkin purret.

Lukemista aiheesta:

•     Jokinen, Arto: Panssaroitu maskuliinisuus mies, väkivalta ja kulttuuri
•     Heinämaa, Sara & Näre, Sari (toim.): Pahan tyttäret sukupuolitettu pelko, viha ja valta
•     Keskinen, Suvi: Perheammattilaiset ja väkivaltatyön ristiriidat sukupuoli, valta ja kielelliset käytännöt

·        

Kotielämää mentorin kanssa

Väitöstutkimukseni idea syntyi gradua tehdessäni.

Lapin yliopistoon 2015 tekemässäni gradussa selvitin ammattikorkeakouluopiskelijoiden välistä vertaismentorointia. Ei siitä sen enempää, linkistä löytyy lisää ja lyhyempi versio tuoreesta AMK/UAS-lehdestä. Ja jos on kiire, niin vielä lyhyemmin Oulun ammattikorkean ePooki-lehdestä.

Päivi Kupias ja Matti Salo luettelevat kirjassaan Mentorointi 4.0 hyvän aktorin ja mentorin ominaisuuksia.

Mentorointi on siis sellainen luottamuksellinen ohjaussuhde, jossa kokeneempi mentori ohjaa kokemattomamapaa aktoria työhön, elämään tai ylipäätään ihmisenä kasvamiseen liittyvissä asioissa. Nykyään ei uskota niinkään mestari - kisälli -suhteeseen vaan dialogiseen vertaissuhteeseen, jossa kumpikin osapuoli on sekä antavana että saavana osapuolena.

Hyvä aktori 1) on oma itsensä, 2) ottaa vastuun oppimisestaan, 3) ilmaisee arvostavansa mentoria, mutta ei nosta tätä jalustalle, 4) osaa kyseenalaistaa, olla kriittinen ja antaa palautetta niin, että kummankaan ei tarvitse puolustautua tai tuntea itseään uhatuksi, 5) tuo esille omia ideoitaan sekä 6) on avoin keskustelija, joka tuo esiin myös tilanteiden herättämiä tuntemuksia.
Hyvä mentori puolestaan 1) on oma itsensä, eikä esitä jotain mitä ei ole, 2) ei panttaa tietojaan ja osaamistaan, 3) haluaa itsekin oppia uutta, 4) osaa astua sivuun ja kuunnella, 5) on kärsivällinen, 6) ei ryhdy terapeutiksi, pomoksi tai kaikkitietäväksi ja 7) ei kaada omia harmejaan aktorin niskaan.

Siinähän se on sanottu: toimivan parisuhteen periaatteet. Vertaismentoroinnissa kumpikin on siis mentori ja aktori eli molemmat ominaisuudet pitäisi löytyä kummastakin osapuolesta. 

Haastetta siis riittää, mutta onpahan päämäärä, johon pyrkiä.

Parisuhteeseen liitetään yleensä myös rakkaus. Ainakin alkuvaiheessa, sanovat kyynisimmät.

Mitä se rakkaus oikein on?

Siitä ei olla ihan yksimielisiä. 

Kiinnostavan näkökulman tarjoaa klassikko, psykoanalyytikko Erich Frommin teoksessaan Rakkauden vaikea taito. Hänen mukaansa rakkaus on itsenäisten, riippumattomien, yksilöllisyytensä säilyttävien ihmisten yhteyttä. Rakkaus on ensisijassa antamista, ei vastaanottamista. Rakkaudessa on kysymys rakkauden kohteen elämän ja kasvun aktiivisesta huolenpidosta.

Kunnioitus on olennainen osa rakastamista. Frommin mukaan se on kykyä nähdä toinen ihminen sellaisena kuin hän todellisuudessa on ja ottaa huomioon tämän omalaatuisuus.

”Kunnioitus merkitsee huolehtimista siitä, että toinen ihminen saa kasvaa ja kehittyä omaan suuntaansa.”

Sekä vertaismentoronnin että rakkauteen perustuvan parisuhteen ideana voisi olla siis kumppanin tukeminen tämän kasvussa omanlaisenaan ihmisenä.  

Se ero mentorinnissa ja parisuhteessa taitaa kuitenkin olla, että vain jälkimmäisen keinovalikoimaan kuuluu kokemuksellinen iho-oppiminen.

Merkityskatoa parisuhteessa

Filosofian professori Sara Heinämaa kirjoitti lauantain 7.11. Hesarin vieraskynässä kiinnostavasti yhteiskunnallisesta merkityskadosta. Sanoman voi tiivistää:

”Jokainen kulttuuri, joka kadottaa keskeiset päämäärämerkityksensä ja yhdessä tekemisen mielen, joutuu lopulta kokonaisvaltaiseen kriisiin.”

Näin kävi Hitlerin Saksassa ja Stalinin Neuvostoliitossa.

Heinämaan mukaan olemme hukassa, jos meiltä puuttuu yhteinen tavoite ja halu pyrkiä kohti sitä. Merkityskato johtaa siihen, että meillä on lopulta jäljellä ”mekanismi, joka edistää vain omaa ylläpitoaan”. Pyöritämme systeemiä systeemin itsensä vuoksi ja unohdamme, että tehtävänä on palvella yhteistä hyvää.

Kyseessä ei kuitenkaan ole luonnonlaki. Kun kulttuurin kriisi ymmärretään merkityskadoksi, sille voidaan tehdä jotain. Kyse on valinnoista. Heinämaan mukaan meidän tulee kysellä päämäärien perään kaikissa tilanteissa, joissa näemme niiden hämärtyvän.

Heinämaan ajatuksia voi soveltaa myös parisuhteeseen:

Jokainen parisuhde, joka kadottaa keskeiset päämäärämerkityksensä ja yhdessä tekemisen mielen, joutuu lopulta kokonaisvaltaiseen kriisiin. Silloin pitää kysyä: miksi ollaan yhdessä? Mikä on päämäärä?

Kun suhde tyhjenee vähitellen merkityksistä ja yhteinen tavoite korvautuu pelkällä arjen pyörittämisellä, edessä on kriisi. Usein edessä on myös ero.

Osa jaksaa pitää kulisseja pystyssä ja sopeutuu tyhjyyteen. Siitä tulee normaali tila, jossa päällimmäisenä tunteena voi olla elämän valuminen hukkaan. Paetaan työhön ja kitkutetaan yhdessä lasten vuoksi, eikä ajatella, millainen elämisen malli annetaan jälkikasvulle.

Osaa hankkii virikkeensä tyhjyyden ulkopuolelta ja tyytyy kaksoiselämään. Koti on silloin vain täynnä velvollisuuksia, vapaus on jossain muualla.

Sitten on myös niitä, jotka kriittisesti reflektoivat tilannettaan ja pyrkivät muutokseen. Joko yhdessä kumppanin kanssa tai itsekseen.

Ihminen oppii koko ikänsä, jos haluaa ja on motivoitunut. Myös parisuhde on jatkuvan kasvun paikka. Oppiva ihminen muuttaa toimintatapaansa, jos rutiiniksi muuttunut toiminta tuottaa negatiivista palautetta. Lopettaa siis hakkaamasta päätään seinään.

Rakkaus on jatkuvaa oppimista

Jotta parisuhde pysyy oikeasti hengissä ja hengittää vapaasti, molempien pitää olla auki uudelle, sillä elämä muuttaa meitä koko ajan. Suhteen tulee perustua avoimuudelle, kunnioitukselle ja hyväksynnälle. Kun siihen lisätään kiinnostus ja kiihko toista kohtaan sekä halu jakaa elämänsä toisen kanssa, voidaan puhua rakkaudesta. Se on sitä, kun elämä tuntuu elämisen arvoiselta.

Rakkaus yleensä kukoistaa, kun kumpikin pysyy pystyssä omilla jaloillaan, voi turvallisesti olla oma itsensä ja tulee hyväksytyksi sellaisena kuin on.

Kasvamme kokemustemme kautta läpi elämän. Jatkuva oppiminen onkin väistämättä osa rakkauteen perustuvaa ihmissuhdetta. Vähättely, alistaminen, opettaminen ja syyllistäminen nakertavat mielen yhdessä tekemisestä ja yhteisestä päämäärästä. Ne eivät kuulu tasavertaiseen parisuhteeseen.