Pettymys

Aikaa on kulunut edellisestä kirjoituksesta. Koko ajan olen mielestäni uudessa työssäni oppinut, mutta nyt rysähti isompi oppimiskokemus: pettymys.

Tämä ei ollut pettymys, vaan Seinäjoen lukion kansainvälisen
viikon  maittavimpia yksityskohtia: venäläinen kaalikeitto.

Ylioppilaskirjoitusten tulokset tulivat. Useimmat opiskelijat saivat, mitä odottivat. Joku pettyi, joku saattoi yllättyä iloisesti. Opettajat odottivat opiskelijoiden tavoin täpinöissään tuloksia.

Opettajalle ylioppilastutkintolautakunnan sensoreiden viesti on tärkeä palaute. Se kertoo, osuiko arviointi kohdalleen? Tippuivatko vastauksista annetut numerot matkalla – vai nousivatko ne? Ihanne on, jos numerot palaavat samoina kuin lähtevät koulusta. Silloin opettaja osaa arvottaa vastaukset ylioppilastutkintolautakunnan edellyttämällä tavalla ja toisaalta opiskelijoille ei luoda vääränlaisia odotuksia.

Omaa ensikertalaisen suoristustani voin pitää kohtuullisena. Suunnistustermein: muutamalle rastille löysin ihan suoraan, osalle mennessä tein pienen koukun, mutta kyllä sekaan mahtui muutama selvä pummikin. Suunnistajalle jokainen pummi on pettymys.

Pettymys seuraa siitä, kun ei saa toivomaansa tai onnistu odottamallaan tavalla. Huomasin, kuinka iso pettymys vetää puoleensa myös pieniä pettymyksiä. Asiat, jotka normaalitilanteessa ohittaisi nopeasti, saattavat kasvaa otollisessa maaperässä kokoaan isommiksi ja saada merkityksiä, joita niihin ei tavallisesti liitä. Pettynyt mieli kerää puoleensa lisää pettymyksiä. Keräsin viikonloppuna siis koko sarjan.

Suunnistuskisassa olennaista on jälkipeli. Porukalla ihmetellään ratamestaria, joka on rakentanut reitin ja päättänyt rastien paikan. Enemmän porua aiheuttavat kuitenkin kartan tekijän ratkaisut. Metsässä ottaa aina aikansa, kunnes pääsee sinuiksi kartan kanssa. Ei nimittäin ole olenkaan selvää, milloin metsä vaihtuu soistuneeksi maaksi tai suoksi, vaikka kartalla se näkyykin selvästi. Tai millainen on selkeä kuvion raja? Minkä kokoiset kivet, muurahaispesät ja polut on merkitty karttaan ja mitkä on jätetty merkitsemättä? Mitä on hidastava maapohja, ja onko kyseessä taimikko vai metsä?

Sama ongelma tuli mieleen, kun vertasin ylioppilaskirjoituksissa antamiani pisteitä matkalla muuttuneisiin numeroihin. Ylioppilastutkintolautakunnan arviointiohjeet ovat kuin suunnistuksessa maasto. Arvioinnista vastaavat sensorit tulkitsevat sitä tavallaan ja tekevät kartan. Opettajan lukee maastoa ja karttaa, eikä aina ymmärrä, miksi ne eivät täsmää. Ja jos ne eivät täsmää, vika on käytännöllisesti katsoen aina opettajassa.

Suunnistaminen on jatkuvaa pettymistä. Hyvin harvoin tulee nappisuoritus. Pummeja tulee erityisesti silloin, kun luulee hallitsevansa homman. On pakko pysyä nöyränä, maltaa ja yrittää oppia koko ajan lisää. Kokemus on paras opettaja.

Samalla tavalla on pakko suhtautua ylioppilaskirjoitusten arviointiin. Kokemus opettaa. Arviointikriteerien tarkkakaan lukeminen ei takaa täydellistä suoritusta. Sen lisäksi on opittava lukemaan karttaa ja hankittava kokemuksia, saatava palautetta ja reflektoitava suoritusta. On vain korjattava läjäpäin vastauksia ja yritettävä tavoittaa sensorin mielenmaisema. Erityisesti paalupostia pitää lukea tarkkaan, jotta oppisi tajuamaan, mistä erot ja yhtäläisyydet johtuvat. Onneksi voi myös tarttua puhelimeen ja kysyä suoraan. Ongelma on vain siinä, että vastauspaperit ovat jo iäksi matkanneet Helsinkiin ja muisti ei riitä omien niukkojen muistiinpanojen tulkitsemiseen. Pitää kai kirjoittaa enemmän muistiinpanoja, sillä ei vastauspapereita voi kopioidakaan.

Sen myös opin, että kotiinpäin vetäminen ei auta, vaikka rajatapauksissa opettaja kääntää numeron luonnollisesti opiskelijansa eduksi.

Pettymystä voi yrittää työstää järjellä, mutta se ei juuri auta, sillä pettymys liittyy tunteisiin, joiden kanssa on vain elettävä. Kyllä ne ohi menevät. Pettymyksestä voi sen sijaan oppia. Pitää pohtia, mitä tulee tehdä toisin, jotta tunne ei uusiudu? Jos pettymys uusiutuu, voi puhua jo epäonnistumisesta.

Lopuksi tärkein. Ilman pettymystä tätäkään kirjoitusta ei olisi syntynyt. Pettymys saa meidät reflektoimaan tekemisiämme: silloin kun kaikki ei mene odotusten mukaan, on pakko pitää pieni pohdintatauko. Kai sitä voi kutsua oppimiseksi.

Opeksi lukioon

Työpaikka vaihtui ammattikorkeakoulusta lukioon. Mikä muuttui?

Uusi työ, uusi identiteetti? No ei ehkä ihan, mutta monia asioita on kuitenkin joutunut tarkastelemaan uudelleen, kun sekä työn sisältö että työyhteisö ovat vaihtuneet. Yksi on kulttuuri. Jokaisella työyhteisöllä on oma slanginsa. Vähitellen alan muistaa, mitä tarkoittavat sury, kehy, rot, s2, ilmi, killi, malli ja ralli.

Opiskelijoiden ensimmäisen päivän
ympäristötaidetta Seinäjoen lukiolla

Työidentiteetti on osa persoonallista identiteettiämme, eivätkä ne voi olla ristiriidassa. Itselle tärkeitä arvoja pitää pystyä noudattamaan myös työpaikalla. Opetustyössä se ei yleensä ole ongelma, sillä opettaja pystyy hyvin pitkälle toteuttamaan omaa pedagogista ajatteluaan. Hyvässä ja pahassa, kuten viime aikojen keskustelu vaikkapa Helsingin Sanomien sivuilla osoittaa.

Toimittajat ja mielipidesivulle kirjoittaneet ovat kilvan muistelleet karmeimpia opettajiaan ja kyseenalaistaneet koko yleissivistävän koululaitoksemme.

Jokainen koulun käynyt on omalla kokemuksellaan asiantuntija koulukeskustelussa. Sitä ei vain aina muisteta, että omilla muistoilla ei välttämättä ole kosketusta tämän päivän todellisuuteen. Lasten kautta kotiin välittyvä vanhempien näkökulma voi myös olla vino.

Joka tapauksessa mediakeskustelu on antanut mukavasti pohdinnan aiheita, muun muassa opettajan vastuusta ja vallasta.

Se on totta, että koulu on varsin suljettu laitos, eikä yhteistyö kotien kanssa ole aina saumatonta. Ei varsinkaan silloin, kun koulun hartioille sysätään vanhemmille kuuluvaa kasvatusvastuuta.

Ei siitäkään tule mitään, jos luokkaan istuu toimittaja raportoimaan näkemäänsä. Maalis-huhtikuussa 1996 Hesarin toimittaja Outi Tuohimaa vietti kuukauden helsinkiläiskoulun seitsemännellä luokalla ja raportoi lehdessä kokemansa. Se alkoi käydä joidenkin opettajien hermoille. Hesarin arkistosta löytyy juttuja aiheesta.

Nuorisotutkijat Tommi Hoikkala & Petri Paju istuivat peruskoulun ysiluokan pulpetteihin ja sulautuivat osaksi oppilasryhmää. Tuloksena oli etnografinen tutkimus Apina pulpetissa. Ysiluokan yhteisöllisyys (Gaudeamus 2013). Ei ole yllätys, että tutkijat löysivät virallisen ja epävirallisen koulun. 

Opettajana edustan kaiketi sitä virallista puolta, vaikka toki opettajillakin on keskenään epävirallinen puolensa.

Yläaste on eri asia kuin lukio, sillä lukioon hakeudutaan enemmän tai vähemmän vapaaehtoisesti. Ja lukio on eri asia kuin ammattikorkeakoulu.

Mikä siis lopultakin muuttui, kun siirryin kouluhierarkiassa astetta alemmas?

Opiskelijat nuorentuivat muutamalla vuodella. Kurssimuotoisuuden vuoksi yhteistyö opettajien kesken on hankalampaa; opiskelijat etenevät jokainen oman henkilökohtaisen suunnitelmansa mukaan. Aikaa tuntuu olevan myös vähemmän ja asioita enemmän eli ajankäyttö täytyy suunnitella tarkemmin.

Opetussuunnitelma on ylhäältä annettu ja sitä on noudatettava, sillä aukkoja ei voi paikata seuraavilla kursseilla, koska opiskelija on saattanut valita toisen opettajan tunnit. Opiskelijan näkökulmasta lukujärjestyksen tekeminen kurssimuotoisessa lukiossa onkin melkoista palapelin kokoamista.

Murheet ovat hieman erilaisia. Median ja yhteiskunnan luomat paineet eivät juuri tunnu luokkatyöskentelyn arjessa. Työn jatkuvuudesta ei myöskään ole huolta. Ammattikorkeassa sen sijaan koko koulutus voi kadota ilman ennakkovaroituksia, kun oppilaitoksen johto ”kehittää” toimintoja. Toimittajat sentään puhuvat selvää suomea ja sanovat, että kyse on säästämisestä, lopettamisesta ja supistamisesta.

Jos työtä katsoo oppimisen näkökulmasta, ei lukion ja ammattikorkeakoulun välillä juurikaan ole eroja. Kummassakin kyse on viime kädessä ihmisten välisestä vuorovaikutuksesta ja oppimisen edellytysten luomisesta. Olennainen tuli esille Kirsti Lonkan mielipidekirjoituksessa On monia hyvä tapoja oppia ja opettaa (HS 17.8.2016).

Lonka kirjoittaa: ”Ihminen muistaa parhaiten asiat, jotka liittyvät hänelle merkitykselliseen asiayhteyteen ja joita hän itse aktiivisesti prosessoi. Ulkokohtaisesti päntätystä tiedosta yleensä suurin osa katoaa mielestä heti, kun koe on ohi.”

Professorin mukaan aktivoivat, ongelmalähtöiset ja tutkivat työtavat auttavat päättelemään ja ymmärtämään mutta myös muistamaan yksityiskohtia paremmin. Ne lisäävät niin ikään motivaatiota ja sitoutumista opiskeluun. On myös tärkeää tarkastella asioita monista eri näkökulmista ja yli oppiainerajojen yhdessä muiden ihmisten kanssa.

Nämä pätevät kaikkiin oppijoihin, myös aikuisiin.

Lukion haasteena pidän juuri metataitojen ja itsesääntelytaitojen oppimista. Opiskelijat ovat hukkua toinen toistaan tärkeämpien oppiaineiden sisältöihin. Elämän kannalta olisi kuitenkin tärkeää kehittää myös itsetuntemusta sekä taata jatkuvan oppimisen ja itsensä kehittämisen taidot. Opiskelu korkeakoulussa ja työelämä edellyttävät jatkuvaa oppimista ja kehittämistä, joka perustuu omien vahvuuksien ja heikkouksien tiedostamiseen, osaamisen jakamiseen ja kykyyn tehdä yhteistyötä. Jokainen oppii yksilönä mutta yhteydessä muihin ihmisiin ja yhdessä heidän kanssaan.

Kuten Lonkakin toteaa, ei riitä, että maailma tarjotaan valmiina totuuksina, joita pitäisi painaa mieleensä. Eli opettaja ei saisi asettua oppimisen esteeksi. Siis, mitä vähemmän olen äänessä, sen parempi.

Näyttelijä sairastuu

Harva meistä on niin hyvä näyttelijä, että pystyy elämään jonain toisena henkilönä vuosia ilman vakavia seurauksia. Moni on varmasti kokeillut ja kokeilee parhaillaankin. Se ei ole mitenkään harvinaista.

Kirjailija Pauliina Vanhatalo kertoi torstain Helsingin Sanomissa, kuinka hän sairastui yrittäessään elää äitimyytin mukaista elämää. Keskivaikea masennus oli seurausta siitä, kun yritti olla joku muu kuin on.

Kulttuurissamme edelleen vallitsevan äitimyytin mukaan äiti on olemassa muita varten. Hän tyydyttää perheenjäsenten tarpeita ja nielee omat tarpeensa ja kärsimyksensä. On toki ihmisiä, jotka haluavat omasta vapaasta tahdostaan pyhittää elämänsä toisten palvelemiseen ja saavat siitä nautintoa. Tällaisia on kuitenkin yhä vähemmän.

Jokaisella meistä on halu ja tarve toteuttaa itseämme, omia sisäisiä halujamme, elää itsemme näköistä elämää. Koska väistämättä olemme tekemisissä muiden ihmisten kanssa, on tehtävä kompromisseja. Tavallaan kyse on kaupanteosta tai ainakin vaihtamisesta: mitä annamme ja mitä saamme tilalle. Jos annamme enemmän kuin saamme, on aika miettiä, miten tilannetta voisi muuttaa.

Jos toisten miellyttäminen merkitsee jatkuvaa nieleskelyä ja itsensä kieltämistä, jossain vaiheessa eteen tulee seinä. Elimistömme saattaa onneksemme reagoida ennen sitä: vakava sairastuminen on silloin pelastus. Vanhatalon pysäytti masennus.

Jokainen iso kriisi on mahdollisuus, merkittävä oppimiskokemus, jossa voimme tarkastella elämäämme uudesta näkökulmasta ja pohtia arvojamme ja toimintamallejamme. Pysähdyksen jälkeen voimme lähteä joko hieman tai kokonaan eri suuntaan, kuin aikaisemmin kulkemamme tie olisi osoittanut. Enemmän sydämemme osoittamaan suuntaan.

Fiksuimmat pystyvät pohtimaan elämänsä suuntaa vauhdissa tai sitä hieman hiljentäen. Jos suunta on selvillä, kartan ja kompassin vilkuilu silloin tällöin riittää suunnassa kulkemiseen. Joskus tulee eteen kuitenkin tilanteita, että on pysähdyttävä tutkimaan karttaa ja ihmettelemään, missä on. Jos kokonaan tippuu kartalta, on yleensä järkevintä pyytää apua.

Niksejä vai oppimista

Keskiviikon Hesarissa (28.1.2016) parisuhde- ja seksuaaliterapeutti Minna Oulasmaa ja parisuhdekouluttaja Sari Liljeström jakavat hyviä kotikonsteja parisuhteen arjen ongelmiin. Ikuisuusriita poikki – asiantuntijat kertovat, kuinka ratkaiset suhteen yleisimmät riidat -jutussa kerrotaan, että suomalaiset parit riitelevät eniten kotitöistä, lasten kasvatuksesta, ajankäytöstä, seksistä ja rahasta. Tämän vahvistaa myös tutkimus.

Jos halutaan pysyvämpiä tuloksia, kyse ei ole pelkästä ongelmanratkaisusta vaan oppimisesta. Oppiminen edellyttää motivaatiota, sitoutumista ja reflektointia. Pitää siis haluta oppia uutta, tehdä sen eteen töitä ja arvioida oppimistaan. Ja kun on parisuhteesta kyse, tämä pitäisi tehdä yhdessä kumppanin kanssa.

Oppimista helpottaa se, kun tietää, mistä solmut mahdollisesti johtuvat. Tähän tarjoaa apua Riitta Jallinojan kirja Perheen aika.

Niin kauan kuin ollaan rakastuneita, kaikki sujuu itsestään. Kaksi ihmistä on olemassa vain toisilleen. Kun rakastumisen tunne alkaa väistämättä hiipua ja suhteeseen alkaa astua ulkopuolelta ”kolmansia”, tarvitaan yhteensopivuutta, samankaltaista elämänkatsomusta ja tapaa elää. Yhteensopivuus on toivon mukaan varmistettu jo seurusteluaikana.

Tuo mainittu kolmas voi olla mitä vain parisuhteen ulkopuolista, joka tulee rakastavaisten väliin: lapsi, työ, arki, harrastus, työttömyys, rakastaja, uskonto. Tässä tilanteessa on hyvä saada asiat kulkemaan niin, että kumpikaan ei joudu tyytymään vähempään kuin toinen. Rakastumisvaiheessa kumpikin teki toiselleen pyyteettömästi hyvää. Kun kolmas tunkeutuu suhteeseen, tarvitaan neuvotteluja pelisäännöistä.

Tässä vaiheessa kumppanit alkavat tarkkailla toisiaan yhä tiiviimmin: tekeekö toinen yhtä paljon hyvää minulle kuin minä hänelle. Rakastaako hän minua yhtä paljon kuin minä häntä? Jos yhteisiä sääntöjä ei ole tehty, puolisosta voi tulla toisen silmissä itsekäs.

Aika on käyttökelpoinen oikeudenmukaisuuden mittari. Sen avulla voi suhteuttaa toisiinsa eri tekemisiä ja arvioida työnjaon oikeudenmukaisuutta. Aika kertoo myös sen, mitä pidämme tärkeänä, mihin liikenee aikaa ja mihin ei. Kaikkeenhan aika ei riitä.

Pelisäännöistä sopimiseen olisi hyvä herätä jo siinä vaiheessa, kun kolmas kolkuttelee ovelle eli arki astuu suhteeseen. Näin siitä syystä, että ruuhkavuosien alkaessa ihmiset kulkevat enimmäkseen virran vietävänä ja vasta kovat törmäykset herättävät arvioimaan sitä, missä mennään.

Onnen kulissit ja pakonomainen tarve miellyttää toista johtavat yleensä kriisiin, koska silloin ei kuunnella omia tunteita. Hyvässä parisuhteessa tulee olla yhdessäkin yksilöitä. Ihmiset haluavat parisuhteessa kuulua yhteen mutta olla samaan aikaan myös yksilöitä.  Tämä on ristiriita, joka täytyy ratkaista molempia tyydyttävällä tavalla; eri suuntiin kasvaminen on tyypillinen eron syy.

Puhumattomuus lisää ongelmia, koska se synnyttää ihmisten välille etäisyyden. Keskusteluyhteys ja tunteiden ilmaiseminen ei välttämättä onnistu, jos puuttuu keskinäistä luottamusta, arvostusta ja kunnioitusta. Ne saadaan helpommin kuntoon, kun arki rullaa kumpaakin tyydyttävällä tavalla.

Kasvaako erilleen vai yhteen?

Eroon päättyneiden avio- ja avoliittojen yleinen ongelmana on puolisoiden erilleen kasvaminen. Ei kai ainakaan rakkausliitoissa yhteen mennä sen vuoksi, jotta päästäisiin eromaan. Silti nykyisin noin puolet liitoista hajoaa. Miten sitten voisi oppia kasvamaan yhteen niin, että mahdolliselta erolta vältyttäisiin?

Ensinnäkin lähtökohtien pitää olla kunnossa.

Täytyy tietää, mitä tekee ja kenen kanssa. Kumppanikandidaatissa ei tärkeintä suhteen keston kannalta ole raha tai ulkonäkö. Kannattaa siis tutustua perusteellisesti muuhunkin kuin kumppanin anatomiaan, muun muassa persoonaan, arvoihin, tavoitteisiin ja vuorovaikutustapoihin. Mutta vielä tärkeämpää on tuntea itsensä.

Lauantain Hesarissa oli kiinnostava juttu formulalääkäri Aki Hintsasta. Hänen mukaansa hyvinvointimme riippuu sisimmästämme eli siitä, millainen käsitys meillä on itsestämme ja miten hyvin tunnemme itsemme.

Hintsan mukaan ydin muodostuu vastauksesta kolmeen kysymykseen: Tiedätkö, kuka olet? Tiedätkö, mitä haluat? Hallitsetko omaa elämääsi?

Siinä on kolme kysymystä, joihin olisi hyvä osata vastata myös ennen avio- tai avoliittoa.

Helpommin sanottu kuin tehty.

Totuus paljastuu vähitellen

Identiteettimme on jatkuvasti muutoksessa ja itsensä tunteminen ei ole yksinkertaista. Ei ole tavatonta pyrkiä esittämään jotain muuta, mitä todellisuudessa on. Tämä voi tapahtua myös täysin tiedostamatta. Voimme puhua toiveidemme mukaan, mutta käyttäytyminen osoittaa jotain muuta. Tilanteesta riippuen kerromme itsestämme myös erilaisia tarinoita. Meillä on kertomusten kautta rakentuvia narratiivisia identiteettejä. Koemme itsemme myös monesti eri tavalla kuin muut ihmiset kokevat meidät.

Kannamme mukanamme myös lapsuudenkodin perintöä. Tänään Hesarin mielipidesivulla psykologi-psykoterapeutti Lauri Mannermaa muistutti asiasta. Parisuhteen arjessa reagoimme alitajuisesti, ilman harkintaa lapsuuden mallien mukaan. Kun hyökkäämme tai hiljenemme, toteutamme Mannermaan mukaan sellaista toimintaa, jolla on lapsuudenperheessä saatu rakkautta tai hyväksyntää. Tästä vuorovaikutustyylistä poikkeaminen voi vielä aikuisenakin tuntua mahdottomalta.

Käsitys itsestämme rakentuu kokemustemme kautta. Parisuhteen ongelmana on usein se, että ihmiset muuttuvat toisenlaiseksi suhteen kuluessa, vapaamielisestä voi kasvaa konservatiivi tai idealisti voi kyynistyä. Voihan se olla niinkin, että rakastuminen on sokaissut ja kun arki alkaa vallata elämää, näkökyky hiljalleen palailee.

Jos parisuhdetta tarkastelee sijoituksena, niin silloin lupaavalta tuntunut sijoitus voi alkaa menettää arvoaan. Tilannetta ei helpota se, että myös vastapuoli toimii suhteessa sijoittajan roolissa omine odotuksineen. Molempien siis tulee olla tyytyväisiä sijoitukseensa, jotta kumppanuus jatkuisi.

Yhdessä oppimista

Toimivassa parisuhteessa vuorovaikutus ja avoin kommunikaatio ovat avaintekijöitä. Keskinäinen luottamus luo turvallisuuden tunteen, jolloin on helpompi ilmaista omat tunteensa. Lisäksi pitäisi osata kuunnella, ymmärtää, hyväksyä. Pelottelu heikentää aina suhteessa vallitsevaa luottamusta.

Tärkeää olisi pystyä ilmaisemaan kielteisiä tunteita rakentavasti. Jokaisessa suhteessa tulee eteen ongelmia ja ristiriitoja, mutta jos ne pystytään ratkaisemaan, ei yleensä ole hätää. Erityisesti kumppanin positiivisella palautteella on merkitystä, koska sillä on varsin suora yhteys itsetuntoon ja läheisyyden kokemiseen. Iva, pilkallisuus, halveksunta ja kriittisyys toimivat toisin päin, etäännyttävät. Jos tekojen sijasta tuomitsee koko ihmisen, ollaan pettävällä jäällä.

Yksi haaste on siinä, miten osata asettaa sanansa niin, ettei tapahdu väärinkäsityksiä. Tähän ongelmatiikkaan paneutuu yhdysvaltalainen psykologi John Gray bestsellerissään Miehet ovat Marsista ja naiset Venuksesta. Hänen mukaansa miehet ja naiset ovat eri planeetoilta, ja ellei tätä ota huomioon, virhetulkinnat ovat väistämättömiä.

Grayn mukaan riidat eivät yleensä johdu siitä, että ollaan eri mieltä asioista. Ne aiheutuvat siitä, että miehestä tuntuu, että nainen ei hyväksy hänen näkökulmaansa. Tai siitä, että nainen ei pidä tavasta, jolla mies puhuu hänelle. Riidat pahenevat, kun mies alkaa vähätellä naisen tunteita ja nainen reagoi siihen paheksuvasti.

Nainen kaipaa parisuhteessa välittämistä, ymmärtämistä, kunnioitusta, omistautumista, tunteiden arvostusta ja rohkaisua. Mies kaipaa puolestaan luottamusta, hyväksyntää, arvostusta, ihailua, tunnustusta ja kannustusta. Kun nämä otetaan huomioon, on yhdessä kasvaminen mahdollista.

Usein kuulee naisten suusta puhetta miehen kasvattamisesta, varsinkin silloin, kun käytetty parisuhdepedagogiikka on epäonnistunut.

Grayn mukaan nainen yrittää muuttaa miestään paremmaksi ja pitää sitä osoituksena rakkaudesta. Mies kokee tämän kontrollointina, torjuntana ja rakkauden puutteena, eikä kasvua tapahdu. Mies tarvitsee muuttuakseen ja kasvaakseen myönteistä luottamusta ja hyväksyntää.

Vaikka Grayn tapaan nähdä miehet ja naiset yleistyksinä on syytä suhtautua kriittisesti, löytyy kirjasta paljon kiinnostavaa luettavaa parisuhteen hoitoon.

Ei syytä lyödä päätään seinään

Oman kokemukseni mukaan on pärjättävä yksinään, jotta menestyy parisuhteessa. Omilla jaloillaan seisova ihminen voi tukea ja kunnioittaa kumppaniaan. Hän kykenee hyväksymään itsensä ja hyväksymään kumppaninsa sellaisena kuin tämä on. Ja on myös avoin muutokselle. Pystyssä pysyminen tosin edellyttää jatkuvaa reflektointia, eletyn ja kokemusten kriittistä arviointia ja itsetutkiskelua.

Oppiminenhan on sitä, että lopetamme lyömästä päätämme seinään ja muutamme toimintaamme niin, että pääsemme eteenpäin. Parisuhteessa matkaamisen kannalta on olennaista kyky käsitellä ristiriitoja rakentavalla tavalla.

Keskinäisen luottamuksen ja arvostuksen vallitessa on paljon helpompi oppia uusia asioita ja sitoutua yhteisiin päämääriin. Jos kumppanilta saa tukea, ei ole mahdotonta etsiä kumpaakin tyydyttäviä kompromisseja ja neuvotella arkielämän pelisäännöistä.

Mutta jos ei tule hyväksytyksi omana itsenään ja joutuu esittämään jotain muuta kuin on, kumppani todennäköisesti törmää jossain vaiheessa ikävään yllätykseen. Yhteen elämän suurimmista oppimiskokemuksista: eroon.

Lisää lukemista:

Gray, John 2001. Miehet ovat Marsista, naiset Venuksesta. Paranna parisuhdettasi ja löydä partnerisi kanssa yhteinen kieli. Helsinki: WSOY.

Lyytinen, Jaakko 2016. Syövästä toipuva formulatähtien lääkäri Aki Hintsa sai kutsun puhumaan maailman huippujohtajille: ”Filosofianne on poikkeuksellinen.” Helsingin Sanomat 16.1.2016, http://www.hs.fi/raha/a1452841987997.
Hintsan ajatuksia on esitelty muun muassa blogissa Viisas pääsee vähemmällä

Mannermaa, Lauri 2016. Reagoimme parisuhteessa lapsuuden mallien mukaan. Helsingin Sanomat 18.1.2016, mielipide. http://www.hs.fi/paivanlehti/18012016/a1453000250395.

Merkityskatoa parisuhteessa

Filosofian professori Sara Heinämaa kirjoitti lauantain 7.11. Hesarin vieraskynässä kiinnostavasti yhteiskunnallisesta merkityskadosta. Sanoman voi tiivistää:

”Jokainen kulttuuri, joka kadottaa keskeiset päämäärämerkityksensä ja yhdessä tekemisen mielen, joutuu lopulta kokonaisvaltaiseen kriisiin.”

Näin kävi Hitlerin Saksassa ja Stalinin Neuvostoliitossa.

Heinämaan mukaan olemme hukassa, jos meiltä puuttuu yhteinen tavoite ja halu pyrkiä kohti sitä. Merkityskato johtaa siihen, että meillä on lopulta jäljellä ”mekanismi, joka edistää vain omaa ylläpitoaan”. Pyöritämme systeemiä systeemin itsensä vuoksi ja unohdamme, että tehtävänä on palvella yhteistä hyvää.

Kyseessä ei kuitenkaan ole luonnonlaki. Kun kulttuurin kriisi ymmärretään merkityskadoksi, sille voidaan tehdä jotain. Kyse on valinnoista. Heinämaan mukaan meidän tulee kysellä päämäärien perään kaikissa tilanteissa, joissa näemme niiden hämärtyvän.

Heinämaan ajatuksia voi soveltaa myös parisuhteeseen:

Jokainen parisuhde, joka kadottaa keskeiset päämäärämerkityksensä ja yhdessä tekemisen mielen, joutuu lopulta kokonaisvaltaiseen kriisiin. Silloin pitää kysyä: miksi ollaan yhdessä? Mikä on päämäärä?

Kun suhde tyhjenee vähitellen merkityksistä ja yhteinen tavoite korvautuu pelkällä arjen pyörittämisellä, edessä on kriisi. Usein edessä on myös ero.

Osa jaksaa pitää kulisseja pystyssä ja sopeutuu tyhjyyteen. Siitä tulee normaali tila, jossa päällimmäisenä tunteena voi olla elämän valuminen hukkaan. Paetaan työhön ja kitkutetaan yhdessä lasten vuoksi, eikä ajatella, millainen elämisen malli annetaan jälkikasvulle.

Osaa hankkii virikkeensä tyhjyyden ulkopuolelta ja tyytyy kaksoiselämään. Koti on silloin vain täynnä velvollisuuksia, vapaus on jossain muualla.

Sitten on myös niitä, jotka kriittisesti reflektoivat tilannettaan ja pyrkivät muutokseen. Joko yhdessä kumppanin kanssa tai itsekseen.

Ihminen oppii koko ikänsä, jos haluaa ja on motivoitunut. Myös parisuhde on jatkuvan kasvun paikka. Oppiva ihminen muuttaa toimintatapaansa, jos rutiiniksi muuttunut toiminta tuottaa negatiivista palautetta. Lopettaa siis hakkaamasta päätään seinään.

Rakkaus on jatkuvaa oppimista

Jotta parisuhde pysyy oikeasti hengissä ja hengittää vapaasti, molempien pitää olla auki uudelle, sillä elämä muuttaa meitä koko ajan. Suhteen tulee perustua avoimuudelle, kunnioitukselle ja hyväksynnälle. Kun siihen lisätään kiinnostus ja kiihko toista kohtaan sekä halu jakaa elämänsä toisen kanssa, voidaan puhua rakkaudesta. Se on sitä, kun elämä tuntuu elämisen arvoiselta.

Rakkaus yleensä kukoistaa, kun kumpikin pysyy pystyssä omilla jaloillaan, voi turvallisesti olla oma itsensä ja tulee hyväksytyksi sellaisena kuin on.

Kasvamme kokemustemme kautta läpi elämän. Jatkuva oppiminen onkin väistämättä osa rakkauteen perustuvaa ihmissuhdetta. Vähättely, alistaminen, opettaminen ja syyllistäminen nakertavat mielen yhdessä tekemisestä ja yhteisestä päämäärästä. Ne eivät kuulu tasavertaiseen parisuhteeseen.