Näyttelijä sairastuu

Harva meistä on niin hyvä näyttelijä, että pystyy elämään jonain toisena henkilönä vuosia ilman vakavia seurauksia. Moni on varmasti kokeillut ja kokeilee parhaillaankin. Se ei ole mitenkään harvinaista.

Kirjailija Pauliina Vanhatalo kertoi torstain Helsingin Sanomissa, kuinka hän sairastui yrittäessään elää äitimyytin mukaista elämää. Keskivaikea masennus oli seurausta siitä, kun yritti olla joku muu kuin on.

Kulttuurissamme edelleen vallitsevan äitimyytin mukaan äiti on olemassa muita varten. Hän tyydyttää perheenjäsenten tarpeita ja nielee omat tarpeensa ja kärsimyksensä. On toki ihmisiä, jotka haluavat omasta vapaasta tahdostaan pyhittää elämänsä toisten palvelemiseen ja saavat siitä nautintoa. Tällaisia on kuitenkin yhä vähemmän.

Jokaisella meistä on halu ja tarve toteuttaa itseämme, omia sisäisiä halujamme, elää itsemme näköistä elämää. Koska väistämättä olemme tekemisissä muiden ihmisten kanssa, on tehtävä kompromisseja. Tavallaan kyse on kaupanteosta tai ainakin vaihtamisesta: mitä annamme ja mitä saamme tilalle. Jos annamme enemmän kuin saamme, on aika miettiä, miten tilannetta voisi muuttaa.

Jos toisten miellyttäminen merkitsee jatkuvaa nieleskelyä ja itsensä kieltämistä, jossain vaiheessa eteen tulee seinä. Elimistömme saattaa onneksemme reagoida ennen sitä: vakava sairastuminen on silloin pelastus. Vanhatalon pysäytti masennus.

Jokainen iso kriisi on mahdollisuus, merkittävä oppimiskokemus, jossa voimme tarkastella elämäämme uudesta näkökulmasta ja pohtia arvojamme ja toimintamallejamme. Pysähdyksen jälkeen voimme lähteä joko hieman tai kokonaan eri suuntaan, kuin aikaisemmin kulkemamme tie olisi osoittanut. Enemmän sydämemme osoittamaan suuntaan.

Fiksuimmat pystyvät pohtimaan elämänsä suuntaa vauhdissa tai sitä hieman hiljentäen. Jos suunta on selvillä, kartan ja kompassin vilkuilu silloin tällöin riittää suunnassa kulkemiseen. Joskus tulee eteen kuitenkin tilanteita, että on pysähdyttävä tutkimaan karttaa ja ihmettelemään, missä on. Jos kokonaan tippuu kartalta, on yleensä järkevintä pyytää apua.

Onnettoman nelikymppisen on pysähdyttävä ja kohdattava itsensä

Jaakko Lyytisen kolumni keski-iän ahdistuksensa (HS 3.12.2015) käsitteli viiltävän hauskasti nelikymppisen elämän tyhjyyden kokemusta. Tuoreen tutkimuksen mukaan ihminen on onnettomin vähän yli nelikymppisenä.

”Tutkimuksen selitykset olivat tuttuja: monella nelikymppisellä on liikaa töitä ja samaan aikaan huollettavanaan sekä pienet lapset että ikääntyvät vanhemmat. Nelikymppiselle omaa laatuaikaa edustaa kymmenminuuttinen matkalla markettiin.”

Lyytinen selittää jungilaisittain, että meillä on henkilökohtainen kasvutie, jonka kautta pyrimme tulemaan omaksi itseksemme. Itsenäistymisprosessissa elämän alkupuolella minä vahvistuu. Keski-iässä katse kääntyy sisäänpäin kohti henkisyyttä ja tiedostamatonta, jolloin minästä tulee vähitellen itse eli kokonaisuus, johon kuuluu myös tiedostamaton puolemme.

Nelikymppisen tyhjyyden kokemus johtuu Jungin mukaan siitä, että ihminen sulkee tiedostamattoman puolensa pois. Kasvu on harvoin kivutonta ja sitä ei tapahdu, ellemme uskalla astua seuraavaan elämänvaiheeseen.

Daniel Levinson (1920-1994), joka oli ensimmäisiä nimenomaan aikuisiän kehityksestä kiinnostuneita psykologian tutkijoita, löysi miehiä tutkiessaan kaikkiaan yhdeksän elämänvaihetta. Teoria löytyy hänen kuuluisimmasta teoksestaan The Seasons of a Man’s Life (1978).

Teorian keskeinen käsite on elämänrakenne. Sen ydinajatus on, että ihmisen elämänkulussa vaihtelevat 6-8 vuotta kestävät vakaat vaiheet ja 4-6 vuoden siirtymät. Vakaissa vaiheissa perheissä, työssä ja muilla elämänalueilla otettuja rooleja ei kyseenalaisteta. Siirtymien aikana elämänrakennetta arvioidaan uudelleen ja tehdään muutoksia, kuten vaihdetaan työpaikkaa tai ammattia, erotaan, mennään uudelleen naimisiin.

Lähes kaikki ihmiset huomaavat 40 - 45 vuoden iässä, että oma elämä (elämänrakenne) ei enää vastaa minän pyrkimyksiä. Tämä siirtymä koetaan Levinsonin mukaan yleensä kriisiksi. Ja moni mies kokeekin lamaantumista ja vieraantumista itsestä tai maailmasta.

Levinson mukaan jokainen yhdeksästä kehitysvaiheesta on käytävä läpi. Epäonnistuminen jossain vaiheessa voi estää siirtymisen seuraavaan. Jokainen vaihe pitää myös sisällään kaikki edeltävät. Uuteen vaiheeseen siirtyminen aktivoi usein aiempien vaiheiden ratkaisemattomia ongelmia.

Siirtymien yhteydessä tapahtuu yleensä merkittäviä oppimiskokemuksia. Ne liitetään varsinkin myönteisiin elämänmuutoksiin.

 Jack Mezirowin uudistavaan oppimiseen sisältyvässä kriittisessä reflektiossa on sama ajatus. Tarvitaan pysähtymistä, jotta voidaan arvioida uudelleen merkitysperspektiivejä ja muuttaa niitä tarvittaessa. Tässä on kyse muutoksessa, jossa ymmärretään omien ennakko-oletusten vaikutus tapaamme hahmottaa ja tulkita maailmaa ympärillämme. Kriittisen reflektion seurauksena voimme muuttaa niitä ja tehdä päätöksiä uudelta tietoisemmalta pohjalta.

Levinson tutki myöhemmin myös naisten elämänrakennetta ja löysi siitä samat vaiheet.

Milja Levonen ja Juha Kauppila ovat kirjoittaneet Levinsonin ajattelusta selkeän tiivistyksen, jota olen käyttänyt tässäkin tekstissä, sillä alkuteos on kirjastoissakin melkoinen harvinaisuus. Kirjastoon tosin pitää lähteä myös Levosen ja Kauppilan artikkelin vuoksi.

Levonen, M. & Kauppila, J. 2012. Ekskursio: Elämänkulku ja aikuisuus – Daniel Levinson. Teoksessa Suoranta, J. – Kauppila, J. – Rekola, H. – Salo, P. & Vanhalakka-Ruoho, M. Aikuiskasvatuksen risteysasemalla. Joensuu: Itä-Suomen yliopisto, 73-90.

Uudistavasta oppimisesta ja kriittisestä reflektiosta kirjastosta löytyy esimerkiksi:

Mezirow, J. 1995. Uudistava Oppiminen. Kriittinen reflektio aikuiskoulutuksessa. Helsinki: Helsingin yliopisto.