Sivut

Näytetään tekstit, joissa on tunniste reflektointi. Näytä kaikki tekstit
Näytetään tekstit, joissa on tunniste reflektointi. Näytä kaikki tekstit

sunnuntai 20. marraskuuta 2016

Pettymys

Aikaa on kulunut edellisestä kirjoituksesta. Koko ajan olen mielestäni uudessa työssäni oppinut, mutta nyt rysähti isompi oppimiskokemus: pettymys.

Tämä ei ollut pettymys, vaan Seinäjoen lukion kansainvälisen
viikon  maittavimpia yksityskohtia: venäläinen kaalikeitto.
Ylioppilaskirjoitusten tulokset tulivat. Useimmat opiskelijat saivat, mitä odottivat. Joku pettyi, joku saattoi yllättyä iloisesti. Opettajat odottivat opiskelijoiden tavoin täpinöissään tuloksia.

Opettajalle ylioppilastutkintolautakunnan sensoreiden viesti on tärkeä palaute. Se kertoo, osuiko arviointi kohdalleen? Tippuivatko vastauksista annetut numerot matkalla – vai nousivatko ne? Ihanne on, jos numerot palaavat samoina kuin lähtevät koulusta. Silloin opettaja osaa arvottaa vastaukset ylioppilastutkintolautakunnan edellyttämällä tavalla ja toisaalta opiskelijoille ei luoda vääränlaisia odotuksia.

Omaa ensikertalaisen suoristustani voin pitää kohtuullisena. Suunnistustermein: muutamalle rastille löysin ihan suoraan, osalle mennessä tein pienen koukun, mutta kyllä sekaan mahtui muutama selvä pummikin. Suunnistajalle jokainen pummi on pettymys.

Pettymys seuraa siitä, kun ei saa toivomaansa tai onnistu odottamallaan tavalla. Huomasin, kuinka iso pettymys vetää puoleensa myös pieniä pettymyksiä. Asiat, jotka normaalitilanteessa ohittaisi nopeasti, saattavat kasvaa otollisessa maaperässä kokoaan isommiksi ja saada merkityksiä, joita niihin ei tavallisesti liitä. Pettynyt mieli kerää puoleensa lisää pettymyksiä. Keräsin viikonloppuna siis koko sarjan.

Suunnistuskisassa olennaista on jälkipeli. Porukalla ihmetellään ratamestaria, joka on rakentanut reitin ja päättänyt rastien paikan. Enemmän porua aiheuttavat kuitenkin kartan tekijän ratkaisut. Metsässä ottaa aina aikansa, kunnes pääsee sinuiksi kartan kanssa. Ei nimittäin ole olenkaan selvää, milloin metsä vaihtuu soistuneeksi maaksi tai suoksi, vaikka kartalla se näkyykin selvästi. Tai millainen on selkeä kuvion raja? Minkä kokoiset kivet, muurahaispesät ja polut on merkitty karttaan ja mitkä on jätetty merkitsemättä? Mitä on hidastava maapohja, ja onko kyseessä taimikko vai metsä?

Sama ongelma tuli mieleen, kun vertasin ylioppilaskirjoituksissa antamiani pisteitä matkalla muuttuneisiin numeroihin. Ylioppilastutkintolautakunnan arviointiohjeet ovat kuin suunnistuksessa maasto. Arvioinnista vastaavat sensorit tulkitsevat sitä tavallaan ja tekevät kartan. Opettajan lukee maastoa ja karttaa, eikä aina ymmärrä, miksi ne eivät täsmää. Ja jos ne eivät täsmää, vika on käytännöllisesti katsoen aina opettajassa.

Suunnistaminen on jatkuvaa pettymistä. Hyvin harvoin tulee nappisuoritus. Pummeja tulee erityisesti silloin, kun luulee hallitsevansa homman. On pakko pysyä nöyränä, maltaa ja yrittää oppia koko ajan lisää. Kokemus on paras opettaja.

Samalla tavalla on pakko suhtautua ylioppilaskirjoitusten arviointiin. Kokemus opettaa. Arviointikriteerien tarkkakaan lukeminen ei takaa täydellistä suoritusta. Sen lisäksi on opittava lukemaan karttaa ja hankittava kokemuksia, saatava palautetta ja reflektoitava suoritusta. On vain korjattava läjäpäin vastauksia ja yritettävä tavoittaa sensorin mielenmaisema. Erityisesti paalupostia pitää lukea tarkkaan, jotta oppisi tajuamaan, mistä erot ja yhtäläisyydet johtuvat. Onneksi voi myös tarttua puhelimeen ja kysyä suoraan. Ongelma on vain siinä, että vastauspaperit ovat jo iäksi matkanneet Helsinkiin ja muisti ei riitä omien niukkojen muistiinpanojen tulkitsemiseen. Pitää kai kirjoittaa enemmän muistiinpanoja, sillä ei vastauspapereita voi kopioidakaan.

Sen myös opin, että kotiinpäin vetäminen ei auta, vaikka rajatapauksissa opettaja kääntää numeron luonnollisesti opiskelijansa eduksi.

Pettymystä voi yrittää työstää järjellä, mutta se ei juuri auta, sillä pettymys liittyy tunteisiin, joiden kanssa on vain elettävä. Kyllä ne ohi menevät. Pettymyksestä voi sen sijaan oppia. Pitää pohtia, mitä tulee tehdä toisin, jotta tunne ei uusiudu? Jos pettymys uusiutuu, voi puhua jo epäonnistumisesta.

Lopuksi tärkein. Ilman pettymystä tätäkään kirjoitusta ei olisi syntynyt. Pettymys saa meidät reflektoimaan tekemisiämme: silloin kun kaikki ei mene odotusten mukaan, on pakko pitää pieni pohdintatauko. Kai sitä voi kutsua oppimiseksi.

torstai 11. helmikuuta 2016

Puiden halaaja ei näe metsää

Vaikka tutkijan työssä sisäinen motivaatio olisi miten kova, ulkoista painetta tarvitaan. Erityisesti määräaikoja. Toisaalta ulkoisetkaan paineet eivät riitä, jos puuttuu sisäinen halu ja kiinnostus tekemiseen.

Kun aihe kiinnostaa, on vaarana ahmimisvaiva. Halaa puita, eikä näe metsää. Siksi on hyvä, että joku välillä kysyy, mitä sinä oikein teet? On pakko irrottaa ote kaarnaisen petäjän kyljestä ja katsella ympärilleen. Iso kuva alkaa hahmottua paremmin.

Jos metsässä kulkee vain puulta puulle, ei huomaa kokonaisuutta. Samalla tavalla kirjoihin rakastunut tutkija haluaa lukea aina vain enemmän ja enemmän. Se on hyvä keino paeta kokonaisen metsän hahmottamista. Jossain vaiheessa itsekurin on kuitenkin löydettävä ja siirryttävä seuraavaan vaiheeseen: kirjoittamaan.

Itse olen kokenut kirjoittamisen hyväksi keinoksi reflektoida tekemisiäni, pohtia ja arvioida, mitä on saanut aikaan, mikä asia tärkeämpi kuin jokin toinen. Kirjoittamisessa on itse asiassa kyse ajattelemisesta, toisten viisauksien sulattamisesta tietystä näkökulmasta uudeksi tiedoksi.

Viime päivinä olen onnekseni saanut neljä kertaa katsella kokonaista metsää ja pyyhkiä käsistäni kaarnan kappaleita. Tutkimuksen ydin alkaa olla varsin kirkkaana mielessä.

Ensimmäiseksi avasin tutkimukseni teemoja Yle Pohjanmaan radiohaastattelussa (tulee ulos tänään torstaina 11.2. noin klo 17.30). Tiistaina viimeistelin apurahahakemuksen, jossa esittelin ja perustelin tutkimustani. Eilen oli ilo tavata ohjaajani ja keskustella hänen kanssaan tutkimuksen tämänhetkisestä vaiheesta. Juuri äsken lähetin esitykseni viikon kuluttua Jyväskylässä pidättäville Aikuiskasvatuksen tutkijapäiville.

Ja mikä onkaan se ajatusteni kristallisoituma? Mikä on olennaista parisuhteessa oppimisessa?

Nyt tuntuu, että se on sama kuin opiskelussa, työssä ja elämässä selviytymisessä: oppimaan oppiminen.

Kerron runsaan viikon kuluttua, oltiinko Jyväskylässä samaa mieltä. Siihen saakka yritän olla kirjoittamatta tänne mitään.

tiistai 15. syyskuuta 2015

Jatkuvaa kasvua

Kasvatusfilosofi John Dewey kertoo mainioissa klassikoissaan Democracy and Education (1916) ja Experience and Education (1938), mistä jatkuvassa kasvussa on kyse. Puhe ei todellakaan ole taloustieteestä tai poliitikkojen puheista, joissa soisi kuulevan enemmän pyrkimystä kestävään kehitykseen ja varautumista alenevaan kasvuun.

Pragmaatikko John Deweyn mukaan kaiken kasvun edellytys on ihmisen kyky muuttaa toimintatapojaan. Hän kutsuu tätä plastisuudeksi.

Kasvu syntyy toiminnassa kohdatuista ongelmista ja sitä myös testataan toiminnassa. Kasvu siis edellyttää toimintaa ja vakiintuneiden toimintatapojen muutosta. Kokemukset muovaavat tapojamme. Jokainen kokemus perustuu aiemmille ja vaikuttaa jollain tavalla tuleviin kokemuksiin.

Kasvu näkyy ja toteutuu uusien tapojen vakiintumisena. Mutta jos jokin tapa muuttuu liian jäykäksi tai muuttumattomaksi rutiiniksi, se estää kasvua. Juuri rutinoitumisen vuoksi ihmiselle ominainen plastisuus voi vaarantua ja kehitys pysähtyä.

Kasvun tavoite ei Deweyn mukaan ole sopeutuminen. Jos tulee hyvin toimeen ympäristönsä kanssa, kasvua ei tapahdu, pitää tulla toimeen paremmin ja tehokkaammin. Kasvulla ei ole muuta tavoitetta kuin kasvu itsessään, lisää kasvaminen ja jatkuva oppiminen. Jos vain sopeutuisimme, kehittyminen pysähtyisi.

Kasvaaksemme tarvitsemme ajattelua ja kokemusten reflektointia. Deweyn mukaan ongelmalliset tilanteet synnyttävät ajattelua ja kehitystä. On pohdinnan paikka, kun törmäämme ongelmiin. Juuri nämä toimintamme epämiellyttävät seuraukset voivat muuttaa toimintatapoja eli synnyttävät kasvua.

Erityisesti sellaiset kokemukset ovat kasvattavia, joissa saamme tietoa tekojemme ja niiden aiheuttamien seurausten välisistä suhteista.

Deweyn mukaan tiedollisen kasvatuksen tulee kytkeytyä kiinteästi toimintaan ja todellisiin kokemuksiin. Vain tällöin tieto voi muuttua toiminnaksi. Passiivinen teoreettinen opiskelu kyllä lisää tietoa, mutta kun tieto ei kytkeydy toimintaan, se on ajan haaskausta. Tiedollisen kasvun edistäminen edellyttää ongelmallisten tilanteiden kohtaamista.

Aina kun epäonnistumme tai törmämme vaikeuksiin, pitäisi olla tyytyväinen. Se on kasvun paikka ja mahdollisuus osoittaa luovuutta.

Yksi luovuuden esteistä on epäonnistumisen pelko. Se on myös oppimisen este. Juuri oppimisen näkökulmasta epäonnistumiset ovat merkittäviä oppimisen paikkoja. Niitä ei kannata hukata varman päälle pelaamisella.

Oma valintamme on, juutummeko rutiineihin ja toistamme itseämme vai pyrimmekö muuttamaan toimintatapojamme niin, että tulemme yhä paremmin toimeen ympäristössämme. Haluammeko kasvaa vai emme?