Rakastuin tarinaasi (jonka itse kirjoitin)

Meillä jokaisella on narratiivinen identiteetti eli itse rakennettu kertomus siitä, kuka olemme. Tämä kertomus muuttuu ja on eri tilanteissa erilainen. Kirjoitamme elämäämme eli rakennamme identiteettimme jatkuvasti, kun olemme tekemisissä muiden ihmisten ja ympäröivän maailman kanssa.

Meillä on taipumus rakastua ihmisiin, joiden tarinat ovat samanlaisia kuin omamme tai muistuttavat niitä. Näin väittää psykologian prosessori Robert Sternberg kirjassaan Rakkaus on tarina. Etsimme ihmistä, jolla on jaettavana oman tarinamme kaltainen tarina mutta joka täydentää meitä omassa roolissaan tuon tarinan kuluessa.

Kuten hyvässä kirjassa tai näytelmässä myös ihmisten tarinoissa on aukkoja. Täytämme rakkautemme kohteen tarinan aukot sumeilematta toiveillamme ja toivehenkilömme ominaisuuksilla. Kun tutustumme toiseen lähemmin, alamme kertoa hänestä tarinaa, jolla ei välttämättä ole todellisuuden kanssa paljonkaan tekemistä.

Itse asiassa rakastumme tarinaamme tuosta ihmisestä. Näin väittää siis Sternberg, Yalen professori.

Siitäkö on kyse, kun rakastumisvaihetta seuranneessa arjessa toinen alkaakin tuntua vieraalta? Pieleen menneestä tarinankerronnasta?

Arto Pietikäinen puhuu ajatusansoista kirjassaan Joustava mieli parisuhteessa (2014). Yksi ansa on tarinankertojamieli, joka osaa selittää kaikki syyt ja piilossa olevat motiivit toisen käyttäytymiseen. Selitykset ovat kuitenkin vain mielen sanahelinää, johon ei pidä suhtautua totena. Pietikäisen mukaan mielen tarinat tulee tiedostaa ja ajatukset voi jättää omaan arvoonsa tai kokonaan kuuntelematta. Parempi on pyrkiä pitämään suora kosketus omiin kokemuksiin.

Mistä tarinat sitten syntyvät?

Tarinat ovat ihmiselle luontainen tapa jäsentää omaa todellisuuttaan. Tulkitsemme maailmaa jatkuvasti rakentuvana kertomuksena. Identiteettimme on rakentunut tarinoista, joita itse kerromme ja joita toiset kertovat meistä. Lisäksi identiteettiin vaikuttavat tiedostetut tai tiedostamattomat tarinat, jotka toimivat meille malleina.

Rakennamme tarinoita ja muutamme niitä koko ajan. Projisoimme toisiin omia ajatuksiamme ja tuntojamme, ennen kaikkea meihin kertyneitä kokemuksia. Jos menneisyydessä on ollut epäluotettava rakastettu, etsimme helposti merkkejä siitä, onko nykyinen rakastettu luottamuksen arvoinen. Jos taustalla on torjutuksi tulemisen tunne, suhtaudumme siihen herkästi ja tulkitsemme torjunnaksi sellaistakin, mikä ei sitä ole. Koemme uudet tapahtumat vanhojen tarinoiden ehdoilla.

Meillä on myös paine luoda kulttuurisesti hyväksyttäviä tarinoita.

Juhana Torkki puhuu kirjassaan Tarinan valta (2014) arkkityyppisistä tarinoista, joiden avulla tulkitsemme kokemuksiamme. Jokainen tarina on Torkin mukaan yksinkertaistus todellisuudesta: tarinat ja niiden sisältämät arkkityypit pakottavat havaintomme tiettyyn uomaan. Luomamme tarina on siis jonkun toisen käsikirjoittama.

Torkki kirjoittaa, kuinka ihmisen ajattelu sumentuu, kun hän on tärisyttävien tunteiden vallassa.  Kun ihminen on tarinan vallassa, tarinan piirtämä hahmo hehkuu hänelle kuin liekki yössä ja mitä tiukemmin liekkiä tuijottaa, sitä vähemmän erottaa yksityiskohtia muusta maisemasta.  Tarina siirtää uskojansa toisenlaiseen todellisuustilaan, äärimmillään jopa eräänlaiseen transsiin.

Varsinkin väsyneenä voi Torkin mukaan nähdä jotain, mitä maisemassa ei ole ja samalla tehdä liioittelevia tulkintoja. Kaikki mitä näemme, on jotenkin vääristynyttä. Mieli yksinkertaistaa ja pelkistää ja toisaalta yhdistelee elementtejä niin, että kuvaan muodostuu jotain, mitä siinä ei alun perin ole ollut.

Prosessori Sternberg löysi haastatteluissaan 26 erilaisen rakkaustarinan tyyppiä. Hän tosin uskoo niitä olevan vieläkin enemmän. Tässä joitain esimerkkejä: Uhraustarinassa toinen tekee mielihyvin myönnytykset ja toinen hyväksyy sen saa niistä hyödyn. Kauhutarinassa toinen on piinaaja, toinen nöyryytyksen kohde. Taidetarinassa kumppanin ulkoinen olemus on arvostettua. Omakotitarinassa parisuhde on keino saada kaunis talo ja kotoinen elinympäristö. Puutarhatarinassa suhdetta hoidetaan puutarhan tapaan. Liikeyritystarinassa kehitetään yritys, jossa on tarkka työnjako. Keittokirjatarinalla on resepti, joka tarkoin noudatettuna vie parisuhteen menestykseen. Huumoritarinassa on olennaista parisuhteen kepeys.

Jos puolisoilla on eri tarinat, kumpikin katsoo suhdetta sen läpi, eikä ennuste silloin ole häävi. Tarinat voivat tosin muuttua parempaan - mutta myös huonompaan - suuntaan.

Kerrommeko puolisoina suhteestamme samaa tarinaa vai onko kummallakin siitä oma versionsa? Tarinojen erilaisuus voi tulla pitkässäkin parisuhteessa yllätyksenä, kuten psykologi Tony Dunderfeltille ja monelle muulle varoittamatta jätetylle. Oma tarina voi myös tehdä sokeaksi ja kuuroksi. Sternberg muistuttaa, että meillä on paitsi omat tarinamme, myös käsitys siitä, minkä uskomme olevan suhteen yhteinen tarina.

Myös se, mitä lehdistä saamme lukea avioeroista, on tarinointia. Kerromme menneisyydestämme nykyiseen elämäntilanteeseemme sopivan tarinan, muokkaamme ja valikoimme tapahtumia. Syy ei ehkä pohjimmiltaan ole huonomuistisuudessa, kun puhumme erosta eri tavalla vuosien kuluttua kuin eron hetkellä. Ehkä selitys on se, että identiteetit rakentuvat tulevaisuuteen suuntautuvina kertomuksina. Tarinat muuttuvat ja sen myötä tulkinnat. 

Omaa tarinaa kannattaa pohtia. Esimerkiksi luova kirjoittaminen on siihen oiva työkalu, mutta siitä joskus toiste.

Lähteet

Pietikäinen, A. 2014. Joustava mieli parisuhteessa. Helsinki: Duodecim.

Torkki, J. 2014. Tarinanvalta. Helsinki: Otava.

Sternberg, R.J. 2005. Rakkaus on tarina. Helsinki: Art House.

Niksejä vai oppimista

Keskiviikon Hesarissa (28.1.2016) parisuhde- ja seksuaaliterapeutti Minna Oulasmaa ja parisuhdekouluttaja Sari Liljeström jakavat hyviä kotikonsteja parisuhteen arjen ongelmiin. Ikuisuusriita poikki – asiantuntijat kertovat, kuinka ratkaiset suhteen yleisimmät riidat -jutussa kerrotaan, että suomalaiset parit riitelevät eniten kotitöistä, lasten kasvatuksesta, ajankäytöstä, seksistä ja rahasta. Tämän vahvistaa myös tutkimus.

Jos halutaan pysyvämpiä tuloksia, kyse ei ole pelkästä ongelmanratkaisusta vaan oppimisesta. Oppiminen edellyttää motivaatiota, sitoutumista ja reflektointia. Pitää siis haluta oppia uutta, tehdä sen eteen töitä ja arvioida oppimistaan. Ja kun on parisuhteesta kyse, tämä pitäisi tehdä yhdessä kumppanin kanssa.

Oppimista helpottaa se, kun tietää, mistä solmut mahdollisesti johtuvat. Tähän tarjoaa apua Riitta Jallinojan kirja Perheen aika.

Niin kauan kuin ollaan rakastuneita, kaikki sujuu itsestään. Kaksi ihmistä on olemassa vain toisilleen. Kun rakastumisen tunne alkaa väistämättä hiipua ja suhteeseen alkaa astua ulkopuolelta ”kolmansia”, tarvitaan yhteensopivuutta, samankaltaista elämänkatsomusta ja tapaa elää. Yhteensopivuus on toivon mukaan varmistettu jo seurusteluaikana.

Tuo mainittu kolmas voi olla mitä vain parisuhteen ulkopuolista, joka tulee rakastavaisten väliin: lapsi, työ, arki, harrastus, työttömyys, rakastaja, uskonto. Tässä tilanteessa on hyvä saada asiat kulkemaan niin, että kumpikaan ei joudu tyytymään vähempään kuin toinen. Rakastumisvaiheessa kumpikin teki toiselleen pyyteettömästi hyvää. Kun kolmas tunkeutuu suhteeseen, tarvitaan neuvotteluja pelisäännöistä.

Tässä vaiheessa kumppanit alkavat tarkkailla toisiaan yhä tiiviimmin: tekeekö toinen yhtä paljon hyvää minulle kuin minä hänelle. Rakastaako hän minua yhtä paljon kuin minä häntä? Jos yhteisiä sääntöjä ei ole tehty, puolisosta voi tulla toisen silmissä itsekäs.

Aika on käyttökelpoinen oikeudenmukaisuuden mittari. Sen avulla voi suhteuttaa toisiinsa eri tekemisiä ja arvioida työnjaon oikeudenmukaisuutta. Aika kertoo myös sen, mitä pidämme tärkeänä, mihin liikenee aikaa ja mihin ei. Kaikkeenhan aika ei riitä.

Pelisäännöistä sopimiseen olisi hyvä herätä jo siinä vaiheessa, kun kolmas kolkuttelee ovelle eli arki astuu suhteeseen. Näin siitä syystä, että ruuhkavuosien alkaessa ihmiset kulkevat enimmäkseen virran vietävänä ja vasta kovat törmäykset herättävät arvioimaan sitä, missä mennään.

Onnen kulissit ja pakonomainen tarve miellyttää toista johtavat yleensä kriisiin, koska silloin ei kuunnella omia tunteita. Hyvässä parisuhteessa tulee olla yhdessäkin yksilöitä. Ihmiset haluavat parisuhteessa kuulua yhteen mutta olla samaan aikaan myös yksilöitä.  Tämä on ristiriita, joka täytyy ratkaista molempia tyydyttävällä tavalla; eri suuntiin kasvaminen on tyypillinen eron syy.

Puhumattomuus lisää ongelmia, koska se synnyttää ihmisten välille etäisyyden. Keskusteluyhteys ja tunteiden ilmaiseminen ei välttämättä onnistu, jos puuttuu keskinäistä luottamusta, arvostusta ja kunnioitusta. Ne saadaan helpommin kuntoon, kun arki rullaa kumpaakin tyydyttävällä tavalla.

Kotielämää mentorin kanssa

Väitöstutkimukseni idea syntyi gradua tehdessäni.

Lapin yliopistoon 2015 tekemässäni gradussa selvitin ammattikorkeakouluopiskelijoiden välistä vertaismentorointia. Ei siitä sen enempää, linkistä löytyy lisää ja lyhyempi versio tuoreesta AMK/UAS-lehdestä. Ja jos on kiire, niin vielä lyhyemmin Oulun ammattikorkean ePooki-lehdestä.

Päivi Kupias ja Matti Salo luettelevat kirjassaan Mentorointi 4.0 hyvän aktorin ja mentorin ominaisuuksia.

Mentorointi on siis sellainen luottamuksellinen ohjaussuhde, jossa kokeneempi mentori ohjaa kokemattomamapaa aktoria työhön, elämään tai ylipäätään ihmisenä kasvamiseen liittyvissä asioissa. Nykyään ei uskota niinkään mestari - kisälli -suhteeseen vaan dialogiseen vertaissuhteeseen, jossa kumpikin osapuoli on sekä antavana että saavana osapuolena.

Hyvä aktori 1) on oma itsensä, 2) ottaa vastuun oppimisestaan, 3) ilmaisee arvostavansa mentoria, mutta ei nosta tätä jalustalle, 4) osaa kyseenalaistaa, olla kriittinen ja antaa palautetta niin, että kummankaan ei tarvitse puolustautua tai tuntea itseään uhatuksi, 5) tuo esille omia ideoitaan sekä 6) on avoin keskustelija, joka tuo esiin myös tilanteiden herättämiä tuntemuksia.
Hyvä mentori puolestaan 1) on oma itsensä, eikä esitä jotain mitä ei ole, 2) ei panttaa tietojaan ja osaamistaan, 3) haluaa itsekin oppia uutta, 4) osaa astua sivuun ja kuunnella, 5) on kärsivällinen, 6) ei ryhdy terapeutiksi, pomoksi tai kaikkitietäväksi ja 7) ei kaada omia harmejaan aktorin niskaan.

Siinähän se on sanottu: toimivan parisuhteen periaatteet. Vertaismentoroinnissa kumpikin on siis mentori ja aktori eli molemmat ominaisuudet pitäisi löytyä kummastakin osapuolesta. 

Haastetta siis riittää, mutta onpahan päämäärä, johon pyrkiä.

Parisuhteeseen liitetään yleensä myös rakkaus. Ainakin alkuvaiheessa, sanovat kyynisimmät.

Mitä se rakkaus oikein on?

Siitä ei olla ihan yksimielisiä. 

Kiinnostavan näkökulman tarjoaa klassikko, psykoanalyytikko Erich Frommin teoksessaan Rakkauden vaikea taito. Hänen mukaansa rakkaus on itsenäisten, riippumattomien, yksilöllisyytensä säilyttävien ihmisten yhteyttä. Rakkaus on ensisijassa antamista, ei vastaanottamista. Rakkaudessa on kysymys rakkauden kohteen elämän ja kasvun aktiivisesta huolenpidosta.

Kunnioitus on olennainen osa rakastamista. Frommin mukaan se on kykyä nähdä toinen ihminen sellaisena kuin hän todellisuudessa on ja ottaa huomioon tämän omalaatuisuus.

”Kunnioitus merkitsee huolehtimista siitä, että toinen ihminen saa kasvaa ja kehittyä omaan suuntaansa.”

Sekä vertaismentoronnin että rakkauteen perustuvan parisuhteen ideana voisi olla siis kumppanin tukeminen tämän kasvussa omanlaisenaan ihmisenä.  

Se ero mentorinnissa ja parisuhteessa taitaa kuitenkin olla, että vain jälkimmäisen keinovalikoimaan kuuluu kokemuksellinen iho-oppiminen.

Merkityskatoa parisuhteessa

Filosofian professori Sara Heinämaa kirjoitti lauantain 7.11. Hesarin vieraskynässä kiinnostavasti yhteiskunnallisesta merkityskadosta. Sanoman voi tiivistää:

”Jokainen kulttuuri, joka kadottaa keskeiset päämäärämerkityksensä ja yhdessä tekemisen mielen, joutuu lopulta kokonaisvaltaiseen kriisiin.”

Näin kävi Hitlerin Saksassa ja Stalinin Neuvostoliitossa.

Heinämaan mukaan olemme hukassa, jos meiltä puuttuu yhteinen tavoite ja halu pyrkiä kohti sitä. Merkityskato johtaa siihen, että meillä on lopulta jäljellä ”mekanismi, joka edistää vain omaa ylläpitoaan”. Pyöritämme systeemiä systeemin itsensä vuoksi ja unohdamme, että tehtävänä on palvella yhteistä hyvää.

Kyseessä ei kuitenkaan ole luonnonlaki. Kun kulttuurin kriisi ymmärretään merkityskadoksi, sille voidaan tehdä jotain. Kyse on valinnoista. Heinämaan mukaan meidän tulee kysellä päämäärien perään kaikissa tilanteissa, joissa näemme niiden hämärtyvän.

Heinämaan ajatuksia voi soveltaa myös parisuhteeseen:

Jokainen parisuhde, joka kadottaa keskeiset päämäärämerkityksensä ja yhdessä tekemisen mielen, joutuu lopulta kokonaisvaltaiseen kriisiin. Silloin pitää kysyä: miksi ollaan yhdessä? Mikä on päämäärä?

Kun suhde tyhjenee vähitellen merkityksistä ja yhteinen tavoite korvautuu pelkällä arjen pyörittämisellä, edessä on kriisi. Usein edessä on myös ero.

Osa jaksaa pitää kulisseja pystyssä ja sopeutuu tyhjyyteen. Siitä tulee normaali tila, jossa päällimmäisenä tunteena voi olla elämän valuminen hukkaan. Paetaan työhön ja kitkutetaan yhdessä lasten vuoksi, eikä ajatella, millainen elämisen malli annetaan jälkikasvulle.

Osaa hankkii virikkeensä tyhjyyden ulkopuolelta ja tyytyy kaksoiselämään. Koti on silloin vain täynnä velvollisuuksia, vapaus on jossain muualla.

Sitten on myös niitä, jotka kriittisesti reflektoivat tilannettaan ja pyrkivät muutokseen. Joko yhdessä kumppanin kanssa tai itsekseen.

Ihminen oppii koko ikänsä, jos haluaa ja on motivoitunut. Myös parisuhde on jatkuvan kasvun paikka. Oppiva ihminen muuttaa toimintatapaansa, jos rutiiniksi muuttunut toiminta tuottaa negatiivista palautetta. Lopettaa siis hakkaamasta päätään seinään.

Rakkaus on jatkuvaa oppimista

Jotta parisuhde pysyy oikeasti hengissä ja hengittää vapaasti, molempien pitää olla auki uudelle, sillä elämä muuttaa meitä koko ajan. Suhteen tulee perustua avoimuudelle, kunnioitukselle ja hyväksynnälle. Kun siihen lisätään kiinnostus ja kiihko toista kohtaan sekä halu jakaa elämänsä toisen kanssa, voidaan puhua rakkaudesta. Se on sitä, kun elämä tuntuu elämisen arvoiselta.

Rakkaus yleensä kukoistaa, kun kumpikin pysyy pystyssä omilla jaloillaan, voi turvallisesti olla oma itsensä ja tulee hyväksytyksi sellaisena kuin on.

Kasvamme kokemustemme kautta läpi elämän. Jatkuva oppiminen onkin väistämättä osa rakkauteen perustuvaa ihmissuhdetta. Vähättely, alistaminen, opettaminen ja syyllistäminen nakertavat mielen yhdessä tekemisestä ja yhteisestä päämäärästä. Ne eivät kuulu tasavertaiseen parisuhteeseen.