Takaisin tutkimaan

Älä syö kaikkia kerralla, torui äitinsä nuorempaa poikaani, kun tämä ahmi karkkipussia tyhjäksi auton takapenkillä. Kolmevuotiaan tuohtunut vastaus oli oivaltava: mä syön yhden kerrallaan!

Saman oivaltaminen otti kolme viikkoa, kun pyyhin pölyt hankkeestani, jossa tutkin oppimista uusparisuhteessa.

Tutkimus keskeytyi, kun pääsin syksyllä 2016 ensimmäistä kertaa koulutustani vastaavaan työhön eli äidinkielen ja kirjallisuuden opettajaksi Seinäjoen lukioon. Kahdessa vuodessa opin mielestäni tarpeeksi, jotta uskalsin käyttää jäljelle jääneen vajaan viiden kuukauden aikuiskoulutustuen tutkimusvapaaseen.

Palasin taas Framille yliopistokeskuksen tutkijahotelliin. Elokuun kaksi ensimmäistä  viikkoa tutkimus oli kuin oveton talo, jota kiersin etsien sisäänpääsyä. Kolmas viikko kului patikoidessa Haltille katsomaan Operaatio Paulaharjun näytelmiä Lussin Pieti ja kuninkaantytär ja Niilas Saaran kiroissa.

Lussin Pieti ja kuninkaantytär Pitsusjärven rannalla Haltin juurella.

Halti oli pilvessä, mutta alempana näkyvyys parani. Samoin kävi tutkimukselle. Rinkan kantaminen selkiytti ajatuksia ja ymmärsin, ettei kokonaisuutta voi ahmaista kerralla vaan on edettävä vaihe vaiheelta: uusparisuhteen erityisyys, aikuisen oppimisen erityispiirteet, vertaistieto, merkittävät oppimiskokemukset ja narratiivinen menetelmä. Kun olin ottanut nämä alueet taas haltuuni, päivittänyt ja täydentänyt tuoreella tiedolla, oli aika ryhtyä hankkimaan aineistoa.

Haltin huipulla tuuli, pilveili ja räntääkin tuli.

Narratiivisessa menetelmässä on ideana, että haastateltava pukee vastauksensa kertomuksen muotoon. Tilanne vastaa keskustelua, jossa haastateltava on kertojana äänessä ja haastattelija tekee lähinnä tarkentavia jatkokysymyksiä, mutta jakaa myös omia kokemuksiaan. Tavallaan siis pohditaan yhdessä, millaista oppiminen on parisuhteessa.

Haastateltavien löytäminen näinkin intiimiin aiheeseen jännittää. Kymmenkunta paria  riittää hyvin. Sekään ei haittaa, vaikka joukossa olisi tuttujakin, koska kyse on yksityisistä asioista, joista ei yleensä huudella muille. Haastateltava ei tuolloin ihmettele, miksi sä tuollaisia kysyt, kun jo tiedät vastauksen. Kiinnostavia asioita voi silloin jäädä kertomatta. Tähän ongelmaan toimittajakin saattaa törmätä haastatellessaan tuttua ihmistä.

Haltijärvi ja Pitsusjärvi katsottaessa Haltilta etelään.

Kiinnostavaa on myös kohdata haastateltava. Mitä hän suostuu kertomaan? Miten syntyy avoin ja luottavainen ilmapiiri? Toimittajana opin uskomaan vaihtokauppaan: mitä enemmän antaa itsestään, sitä enemmän saa haasteltavalta. Kysymys on jakamisesta ja yhteisestä kertomuksen rakentamisesta; kertomus syntyy aina jossain tilanteessa. Toisena hetkenä, toisessa tilanteessa syntyy toisenlainen tarina.

Tutkijan etiikkaan kuuluu, että haastateltavat pysyvät nimettöminä, eikä heidän sanomisiaan voi henkilöidä tutkimuksesta. Tutkijalla on vaitiolovelvollisuus. Luottamus on oltava ehdoton, jotta haastateltava uskaltaisi kertoa kokemuksistaan. Mitä enemmän hän luottaa,  sitä enemmän hän todennäköisesti kertoo.

Olisitko sinä valmis keskustelemaan kanssani oppimiskokemuksistasi uusparisuhteessa ja kertomaan kokemuksistasi?

Haluaisin haastatella sinua ja kumppaniasi, jos olet kokenut pitkän parisuhteen, joka on päättynyt eroon tai kumppanin kuolemaan ja elät nyt mielestäsi toimivassa uudessa parisuhteessa. Kokemuksesi olisi arvokas lisä tutkimusaineistossani.

Lapin yliopistossa tekeillä oleva tutkimukseni tuottaa tietoa aikuisen oppimisesta ja toimivasta parisuhteesta. Lisäksi uskon, että keskustelu tarjoaa myös erinomaisen mahdollisuuden pohtia omaa parisuhdetta ja suhdetta oppimiseen sekä siten lisätä itsetuntemusta.

Laita rohkeasti sähköpostia, niin saat tietää enemmän: psillanp@ulapland.fi

Puiden halaaja ei näe metsää

Vaikka tutkijan työssä sisäinen motivaatio olisi miten kova, ulkoista painetta tarvitaan. Erityisesti määräaikoja. Toisaalta ulkoisetkaan paineet eivät riitä, jos puuttuu sisäinen halu ja kiinnostus tekemiseen.

Kun aihe kiinnostaa, on vaarana ahmimisvaiva. Halaa puita, eikä näe metsää. Siksi on hyvä, että joku välillä kysyy, mitä sinä oikein teet? On pakko irrottaa ote kaarnaisen petäjän kyljestä ja katsella ympärilleen. Iso kuva alkaa hahmottua paremmin.

Jos metsässä kulkee vain puulta puulle, ei huomaa kokonaisuutta. Samalla tavalla kirjoihin rakastunut tutkija haluaa lukea aina vain enemmän ja enemmän. Se on hyvä keino paeta kokonaisen metsän hahmottamista. Jossain vaiheessa itsekurin on kuitenkin löydettävä ja siirryttävä seuraavaan vaiheeseen: kirjoittamaan.

Itse olen kokenut kirjoittamisen hyväksi keinoksi reflektoida tekemisiäni, pohtia ja arvioida, mitä on saanut aikaan, mikä asia tärkeämpi kuin jokin toinen. Kirjoittamisessa on itse asiassa kyse ajattelemisesta, toisten viisauksien sulattamisesta tietystä näkökulmasta uudeksi tiedoksi.

Viime päivinä olen onnekseni saanut neljä kertaa katsella kokonaista metsää ja pyyhkiä käsistäni kaarnan kappaleita. Tutkimuksen ydin alkaa olla varsin kirkkaana mielessä.

Ensimmäiseksi avasin tutkimukseni teemoja Yle Pohjanmaan radiohaastattelussa (tulee ulos tänään torstaina 11.2. noin klo 17.30). Tiistaina viimeistelin apurahahakemuksen, jossa esittelin ja perustelin tutkimustani. Eilen oli ilo tavata ohjaajani ja keskustella hänen kanssaan tutkimuksen tämänhetkisestä vaiheesta. Juuri äsken lähetin esitykseni viikon kuluttua Jyväskylässä pidättäville Aikuiskasvatuksen tutkijapäiville.

Ja mikä onkaan se ajatusteni kristallisoituma? Mikä on olennaista parisuhteessa oppimisessa?

Nyt tuntuu, että se on sama kuin opiskelussa, työssä ja elämässä selviytymisessä: oppimaan oppiminen.

Kerron runsaan viikon kuluttua, oltiinko Jyväskylässä samaa mieltä. Siihen saakka yritän olla kirjoittamatta tänne mitään.