Luopumalla uuteen

Työpaikan vaihtaminen on aina iso tapahtuma. Se voi olla jopa elämän käännekohta. Kun vaihdon tekee vapaaehtoisesti omasta halustaan, on koetun reflektoiminen helpompaa. Jos päällä olisi ajolähtö, saattaisivat monet asiat jäädä selvittämättä ja tulla peitetyksi katkeruuden matolla, jota sitten joutuisimme raahaamaan mukanamme.

Lähtijä on tehnyt surutyötä jo pitkään, ennen kuin tieto uudesta paikasta on varmistunut. Prosessointi alkaa siitä, kun mieleen juurtuu ajatus mahdollisesta uuden työn hakemisesta. Tuskin kukaan hakee työtä sen vuoksi, ettei sitä saisi. Hakemuksen jättämisen jälkeen on vaikeaa olla etenemättä asioiden edelle, odottaa vain viileästi ja katsoa kuinka käy. Tietenkin sitä kuvittelee, mitä tapahtuu, jos onni potkaisisi. Mikä muuttuisi ja miten?

Muutamalle työtoverille uskoutuu asiasta jo hakuvaiheessa, loput saavat tiedon, kun lähtö varmistuu.

Vaihtoa voi selittää sekä olevalla että tulevalla. Nykyinen työ työntää luotaan ja tuleva vetää puoleensa. Syitä on kuitenkin yleensä paljon ja selitykset rakentuvat aina tilanteen mukaan. Ehkä osa on niistä hieman keksittyjäkin tai ainakin väritettyjä, jotta oma mielenrauha säilyisi. Kaikkea ei myöskään kerrota, jotta mielet eivät pahoittuisi.

Ensimmäiseksi työpaikalla kiinnittää huomiota siihen, kuinka ihmiset reagoivat tietoon lähdöstä. Suurin osa onnittelee uudesta ja suree eroa samaan aikaan. Eniten kuitenkin miettii niitä, jotka eivät reagoi oikein mitenkään tai alkavat suhtautua kuin kuolleeseen, haamuun. Tuntuu kuin olisi pettänyt porukan. Niinhän sitä tietenkin onkin, kun vaihtaa työyhteisön toiseksi. Lähtevästä ei ole enää hyötyä, häneen ei kannata haaskata energiaa.

Tutuksi tullut yhteisö pitää kuitenkin otteessaan. Ristiriitaiset tunteet seilaavat pääkopassa: onko valinta oikea? Irtisanoutumisen sijasta napanuoraa venyttää vielä koeajan pituisella virkavapaalla. Jos jokin menisi pielen, olisi mahdollisuus palata. Täysin varmaa kuitenkin on, ettei paluuta ei ole.

Ajatukset alkavat pikku hiljaa olla yhä enemmän uudessa työssä. Vaihto tarjoaa aina mahdollisuuden uuden oppimiseen, kasvamiseen ja identiteetin tarkasteluun. Eräänlaiseen uudestisyntymiseen.

Lähtö ritualisoidaan virallisilla ja epävirallisilla läksiäisillä. Kiitellään puolin ja toisin, kohotellaan maljoja ja syödään kakkua.

Kun lähtee omasta halustaan, on mielessä velka ja kiitollisuus. Paljon on saanut, eikä sitä muistele, kuinka paljon on antanut. Sen vuoksi haluaa myös testamentata joitain mielestään fiksuja ja kehittämiseen tähtääviä ajatuksia kiitokseksi yhteisestä taipaleesta. Ehkä työtoverit muistavat hieman pidempään. Vaan miksi he niin tekisivät, kun itsekin suuntaa katseen tulevaan.  

Matka jatkuu. Jokainen otettu askel jättää meihin jälkensä ja ohjaa jollain tavalla kulkuamme. Sitä paremmin osaamme kuitenkin kulkea eteenpäin mitä paremmin olemme selvillä tulosuunnastamme. Jos maton alle on kasattu asioita, saattaa siihen kupruun kompastua uudessa työssä. Oppiminen ei tapahdu itsestään, ei ilman koetun reflektointia. Paikat kannatta siivota lähtiessä.

Haukku haavoittaa

On aika rikkoa hiljaisuus. Aloitin leivänhankkimisperiodin eli palasin palkkatyöhön. Mutta ennen sitä lähetin luettavaa ohjaajalleni, jotta saisin palautetta. Halusin valistuneen arvion siitä, missä olen menossa ja onko suunta oikea.

Kommentteja odotellessani pohdin palautteen olemusta.

Leipätyössä annan palautetta omille opiskelijoilleni, ja parille aikuiskasvatuksen opiskelijaryhmälle jopa yritän avata palautteen merkitystä oppimisessa. Vuosien varrella olen monesti törmännyt siihen, että opiskelijoiden mielestä palautetta ei saa koskaan tarpeeksi. Yllättävän monet myös odottavat, että heitä ruoskittaisiin kunnolla. Se vasta olisi kunnon palautetta. Kerrankin joku uskaltaa, kiitellään on palaute kovasta kriittisestä palautteesta.

Oppimisen näkökulmasta se ei taida mennä ihan niin. Ei, vaikka vanha kansa tietää, että ei haukku haavaa tee. Luulen, että opiskelijoiden negatiivisen palautteen kaipuussa on kyse pitkälti siitä, että aiemmin ei ole saatu palautetta, ei ainakaan kunnollista palautetta. Numeroarviointi ei ole palautetta.

Oppimisen kannalta palaute on ensiarvoisen tärkeää. Positiivinen palaute on olennainen rakennusaine myös tyytyväisessä parisuhteessa.

Ei se haukku saa konkreettisesti verta vuotamaan, mutta kyllä se viiltää ja satuttaa. Ja jää jonnekin mielen sopukoihin, vaikka sen syrjään työntäisikin. Toki ihmiset ovat erilaisia, toiset herkempiä ja toiset kestävämpää tekoa. Jatkuva negatiivinen palaute kyllä murentaa vahvemmankin itsetuntoa.

BBC:n pitkäaikainen kouluttaja ja aikuiskasvattaja Jenny Rogers erottaa palautteen ja kritiikin tavalla, jota olisi hyvä pohtia myös tavallisessa arjessa. Niin koulussa kuin kotonakin.

Rogersin mukaan palaute tähtää tulevaisuuteen ja on tarkoitettu parantamaan suoritusta positiivisella tavalla. Se on maltillista, täsmällistä, perustuu tosiasioihin ja kohdistuu tekoihin. Palaute on myös kaksisuuntaista ja pyrkii houkuttelemaan esiin oppijan mielipiteitä.

Kritiikki sen sijaan katsoo taaksepäin ja on tapa purkaa kiukkua ja pettymystä. Se on vihamielistä, kärkevää, väheksyvää ja tunnepitoista ja kohdistuu ihmiseen. Kritiikille on ominaista yksisuuntaisuus sekä epämääräisyys, yleispätevyys ja ilmaukset kuten ”aina” tai ”ei koskaan”. Arkiriidoissa puukko uppoaa paljon syvemmälle sieluun ja muistiin, kun ohittaa teot ja kritisoi ihmistä: Aina sä oot tuollainen! Etkö sä ikinä opi? Sä et koskaan.. Miksi sun taas pitää…

Ilman palautetta oppijan on vaikea kehittyä. Erityisesti palautteen laadulla on merkitystä, sillä varsinkin aikuisten motivaatio lopahtaa, jos suoritus ei parane. Oikeanlaisen palautteen antaminen on oppimisen kannalta oleellisen tärkeää. Se kannusta yrittämään enemmän.

Rakentavassa palautteessa kerrotaan onnistumisen tai epäonnistumisen syyt, arvioidaan tekoja, ei ihmistä. Negatiivinen kritiikki puolestaan tekee meidät epävarmoiksi ja saa epäilemään itseämme. Kiitos sen sijaan saa meidät varmoiksi ja luottavaisiksi.

Avioparien viestintää tutkinut John Gottman väittää pystyvänsä viisi minuuttia riitelevää paria seurattuaan sanomaan, päätyykö suhde eroon vai ei. Kyse on siitä, onko käyttäytyminen negatiivista vai positiivista. Sellaisella parilla on tulevaisuutta, joka riidellessäänkin pystyy hillitsemään tuhoisaa toisen kritisoimista.

Parisuhteessa ei yleensä ole pula palautteen määrästä, sen sijaan sen laatuun pitäisi kiinnittää enemmän huomiota. Koulumaailmassa ongelma on palautteen niukkuus.

Jotta palaute jäisi mieleen, se tulisi saada mahdollisimman pian ja sen pitäisi perustua dialogiin.

Kovin yleistä on kirjallinen palaute, ja se ei ole keskustelua. Sähköpostissa sentään voidaan vaihtaa viestejä, jos palautteen saanut uskaltaa kysyä tai kyseenalaistaa saamaansa palautetta. Parasta olisi kuitenkin palautekeskustelu, jossa myös palautteen antajalla on mahdollisuus oppia.

Niin se oma palautteeni, jota odottelin.

Sain rakentavaa, yksityiskohtaista ja kannustavaa palautetta. Tiesin kyllä, että olen kartalla, mutta nyt hieman mutkaiselta näyttänyt tie vaikuttaa paljon suoremmalta. Seuraavan rastin koordinaatit ovat selvillä ja katse horisontissa.

Näyttelijä sairastuu

Harva meistä on niin hyvä näyttelijä, että pystyy elämään jonain toisena henkilönä vuosia ilman vakavia seurauksia. Moni on varmasti kokeillut ja kokeilee parhaillaankin. Se ei ole mitenkään harvinaista.

Kirjailija Pauliina Vanhatalo kertoi torstain Helsingin Sanomissa, kuinka hän sairastui yrittäessään elää äitimyytin mukaista elämää. Keskivaikea masennus oli seurausta siitä, kun yritti olla joku muu kuin on.

Kulttuurissamme edelleen vallitsevan äitimyytin mukaan äiti on olemassa muita varten. Hän tyydyttää perheenjäsenten tarpeita ja nielee omat tarpeensa ja kärsimyksensä. On toki ihmisiä, jotka haluavat omasta vapaasta tahdostaan pyhittää elämänsä toisten palvelemiseen ja saavat siitä nautintoa. Tällaisia on kuitenkin yhä vähemmän.

Jokaisella meistä on halu ja tarve toteuttaa itseämme, omia sisäisiä halujamme, elää itsemme näköistä elämää. Koska väistämättä olemme tekemisissä muiden ihmisten kanssa, on tehtävä kompromisseja. Tavallaan kyse on kaupanteosta tai ainakin vaihtamisesta: mitä annamme ja mitä saamme tilalle. Jos annamme enemmän kuin saamme, on aika miettiä, miten tilannetta voisi muuttaa.

Jos toisten miellyttäminen merkitsee jatkuvaa nieleskelyä ja itsensä kieltämistä, jossain vaiheessa eteen tulee seinä. Elimistömme saattaa onneksemme reagoida ennen sitä: vakava sairastuminen on silloin pelastus. Vanhatalon pysäytti masennus.

Jokainen iso kriisi on mahdollisuus, merkittävä oppimiskokemus, jossa voimme tarkastella elämäämme uudesta näkökulmasta ja pohtia arvojamme ja toimintamallejamme. Pysähdyksen jälkeen voimme lähteä joko hieman tai kokonaan eri suuntaan, kuin aikaisemmin kulkemamme tie olisi osoittanut. Enemmän sydämemme osoittamaan suuntaan.

Fiksuimmat pystyvät pohtimaan elämänsä suuntaa vauhdissa tai sitä hieman hiljentäen. Jos suunta on selvillä, kartan ja kompassin vilkuilu silloin tällöin riittää suunnassa kulkemiseen. Joskus tulee eteen kuitenkin tilanteita, että on pysähdyttävä tutkimaan karttaa ja ihmettelemään, missä on. Jos kokonaan tippuu kartalta, on yleensä järkevintä pyytää apua.