Pettymys

Aikaa on kulunut edellisestä kirjoituksesta. Koko ajan olen mielestäni uudessa työssäni oppinut, mutta nyt rysähti isompi oppimiskokemus: pettymys.

Tämä ei ollut pettymys, vaan Seinäjoen lukion kansainvälisen
viikon  maittavimpia yksityskohtia: venäläinen kaalikeitto.

Ylioppilaskirjoitusten tulokset tulivat. Useimmat opiskelijat saivat, mitä odottivat. Joku pettyi, joku saattoi yllättyä iloisesti. Opettajat odottivat opiskelijoiden tavoin täpinöissään tuloksia.

Opettajalle ylioppilastutkintolautakunnan sensoreiden viesti on tärkeä palaute. Se kertoo, osuiko arviointi kohdalleen? Tippuivatko vastauksista annetut numerot matkalla – vai nousivatko ne? Ihanne on, jos numerot palaavat samoina kuin lähtevät koulusta. Silloin opettaja osaa arvottaa vastaukset ylioppilastutkintolautakunnan edellyttämällä tavalla ja toisaalta opiskelijoille ei luoda vääränlaisia odotuksia.

Omaa ensikertalaisen suoristustani voin pitää kohtuullisena. Suunnistustermein: muutamalle rastille löysin ihan suoraan, osalle mennessä tein pienen koukun, mutta kyllä sekaan mahtui muutama selvä pummikin. Suunnistajalle jokainen pummi on pettymys.

Pettymys seuraa siitä, kun ei saa toivomaansa tai onnistu odottamallaan tavalla. Huomasin, kuinka iso pettymys vetää puoleensa myös pieniä pettymyksiä. Asiat, jotka normaalitilanteessa ohittaisi nopeasti, saattavat kasvaa otollisessa maaperässä kokoaan isommiksi ja saada merkityksiä, joita niihin ei tavallisesti liitä. Pettynyt mieli kerää puoleensa lisää pettymyksiä. Keräsin viikonloppuna siis koko sarjan.

Suunnistuskisassa olennaista on jälkipeli. Porukalla ihmetellään ratamestaria, joka on rakentanut reitin ja päättänyt rastien paikan. Enemmän porua aiheuttavat kuitenkin kartan tekijän ratkaisut. Metsässä ottaa aina aikansa, kunnes pääsee sinuiksi kartan kanssa. Ei nimittäin ole olenkaan selvää, milloin metsä vaihtuu soistuneeksi maaksi tai suoksi, vaikka kartalla se näkyykin selvästi. Tai millainen on selkeä kuvion raja? Minkä kokoiset kivet, muurahaispesät ja polut on merkitty karttaan ja mitkä on jätetty merkitsemättä? Mitä on hidastava maapohja, ja onko kyseessä taimikko vai metsä?

Sama ongelma tuli mieleen, kun vertasin ylioppilaskirjoituksissa antamiani pisteitä matkalla muuttuneisiin numeroihin. Ylioppilastutkintolautakunnan arviointiohjeet ovat kuin suunnistuksessa maasto. Arvioinnista vastaavat sensorit tulkitsevat sitä tavallaan ja tekevät kartan. Opettajan lukee maastoa ja karttaa, eikä aina ymmärrä, miksi ne eivät täsmää. Ja jos ne eivät täsmää, vika on käytännöllisesti katsoen aina opettajassa.

Suunnistaminen on jatkuvaa pettymistä. Hyvin harvoin tulee nappisuoritus. Pummeja tulee erityisesti silloin, kun luulee hallitsevansa homman. On pakko pysyä nöyränä, maltaa ja yrittää oppia koko ajan lisää. Kokemus on paras opettaja.

Samalla tavalla on pakko suhtautua ylioppilaskirjoitusten arviointiin. Kokemus opettaa. Arviointikriteerien tarkkakaan lukeminen ei takaa täydellistä suoritusta. Sen lisäksi on opittava lukemaan karttaa ja hankittava kokemuksia, saatava palautetta ja reflektoitava suoritusta. On vain korjattava läjäpäin vastauksia ja yritettävä tavoittaa sensorin mielenmaisema. Erityisesti paalupostia pitää lukea tarkkaan, jotta oppisi tajuamaan, mistä erot ja yhtäläisyydet johtuvat. Onneksi voi myös tarttua puhelimeen ja kysyä suoraan. Ongelma on vain siinä, että vastauspaperit ovat jo iäksi matkanneet Helsinkiin ja muisti ei riitä omien niukkojen muistiinpanojen tulkitsemiseen. Pitää kai kirjoittaa enemmän muistiinpanoja, sillä ei vastauspapereita voi kopioidakaan.

Sen myös opin, että kotiinpäin vetäminen ei auta, vaikka rajatapauksissa opettaja kääntää numeron luonnollisesti opiskelijansa eduksi.

Pettymystä voi yrittää työstää järjellä, mutta se ei juuri auta, sillä pettymys liittyy tunteisiin, joiden kanssa on vain elettävä. Kyllä ne ohi menevät. Pettymyksestä voi sen sijaan oppia. Pitää pohtia, mitä tulee tehdä toisin, jotta tunne ei uusiudu? Jos pettymys uusiutuu, voi puhua jo epäonnistumisesta.

Lopuksi tärkein. Ilman pettymystä tätäkään kirjoitusta ei olisi syntynyt. Pettymys saa meidät reflektoimaan tekemisiämme: silloin kun kaikki ei mene odotusten mukaan, on pakko pitää pieni pohdintatauko. Kai sitä voi kutsua oppimiseksi.

Opeksi lukioon

Työpaikka vaihtui ammattikorkeakoulusta lukioon. Mikä muuttui?

Uusi työ, uusi identiteetti? No ei ehkä ihan, mutta monia asioita on kuitenkin joutunut tarkastelemaan uudelleen, kun sekä työn sisältö että työyhteisö ovat vaihtuneet. Yksi on kulttuuri. Jokaisella työyhteisöllä on oma slanginsa. Vähitellen alan muistaa, mitä tarkoittavat sury, kehy, rot, s2, ilmi, killi, malli ja ralli.

Opiskelijoiden ensimmäisen päivän
ympäristötaidetta Seinäjoen lukiolla

Työidentiteetti on osa persoonallista identiteettiämme, eivätkä ne voi olla ristiriidassa. Itselle tärkeitä arvoja pitää pystyä noudattamaan myös työpaikalla. Opetustyössä se ei yleensä ole ongelma, sillä opettaja pystyy hyvin pitkälle toteuttamaan omaa pedagogista ajatteluaan. Hyvässä ja pahassa, kuten viime aikojen keskustelu vaikkapa Helsingin Sanomien sivuilla osoittaa.

Toimittajat ja mielipidesivulle kirjoittaneet ovat kilvan muistelleet karmeimpia opettajiaan ja kyseenalaistaneet koko yleissivistävän koululaitoksemme.

Jokainen koulun käynyt on omalla kokemuksellaan asiantuntija koulukeskustelussa. Sitä ei vain aina muisteta, että omilla muistoilla ei välttämättä ole kosketusta tämän päivän todellisuuteen. Lasten kautta kotiin välittyvä vanhempien näkökulma voi myös olla vino.

Joka tapauksessa mediakeskustelu on antanut mukavasti pohdinnan aiheita, muun muassa opettajan vastuusta ja vallasta.

Se on totta, että koulu on varsin suljettu laitos, eikä yhteistyö kotien kanssa ole aina saumatonta. Ei varsinkaan silloin, kun koulun hartioille sysätään vanhemmille kuuluvaa kasvatusvastuuta.

Ei siitäkään tule mitään, jos luokkaan istuu toimittaja raportoimaan näkemäänsä. Maalis-huhtikuussa 1996 Hesarin toimittaja Outi Tuohimaa vietti kuukauden helsinkiläiskoulun seitsemännellä luokalla ja raportoi lehdessä kokemansa. Se alkoi käydä joidenkin opettajien hermoille. Hesarin arkistosta löytyy juttuja aiheesta.

Nuorisotutkijat Tommi Hoikkala & Petri Paju istuivat peruskoulun ysiluokan pulpetteihin ja sulautuivat osaksi oppilasryhmää. Tuloksena oli etnografinen tutkimus Apina pulpetissa. Ysiluokan yhteisöllisyys (Gaudeamus 2013). Ei ole yllätys, että tutkijat löysivät virallisen ja epävirallisen koulun. 

Opettajana edustan kaiketi sitä virallista puolta, vaikka toki opettajillakin on keskenään epävirallinen puolensa.

Yläaste on eri asia kuin lukio, sillä lukioon hakeudutaan enemmän tai vähemmän vapaaehtoisesti. Ja lukio on eri asia kuin ammattikorkeakoulu.

Mikä siis lopultakin muuttui, kun siirryin kouluhierarkiassa astetta alemmas?

Opiskelijat nuorentuivat muutamalla vuodella. Kurssimuotoisuuden vuoksi yhteistyö opettajien kesken on hankalampaa; opiskelijat etenevät jokainen oman henkilökohtaisen suunnitelmansa mukaan. Aikaa tuntuu olevan myös vähemmän ja asioita enemmän eli ajankäyttö täytyy suunnitella tarkemmin.

Opetussuunnitelma on ylhäältä annettu ja sitä on noudatettava, sillä aukkoja ei voi paikata seuraavilla kursseilla, koska opiskelija on saattanut valita toisen opettajan tunnit. Opiskelijan näkökulmasta lukujärjestyksen tekeminen kurssimuotoisessa lukiossa onkin melkoista palapelin kokoamista.

Murheet ovat hieman erilaisia. Median ja yhteiskunnan luomat paineet eivät juuri tunnu luokkatyöskentelyn arjessa. Työn jatkuvuudesta ei myöskään ole huolta. Ammattikorkeassa sen sijaan koko koulutus voi kadota ilman ennakkovaroituksia, kun oppilaitoksen johto ”kehittää” toimintoja. Toimittajat sentään puhuvat selvää suomea ja sanovat, että kyse on säästämisestä, lopettamisesta ja supistamisesta.

Jos työtä katsoo oppimisen näkökulmasta, ei lukion ja ammattikorkeakoulun välillä juurikaan ole eroja. Kummassakin kyse on viime kädessä ihmisten välisestä vuorovaikutuksesta ja oppimisen edellytysten luomisesta. Olennainen tuli esille Kirsti Lonkan mielipidekirjoituksessa On monia hyvä tapoja oppia ja opettaa (HS 17.8.2016).

Lonka kirjoittaa: ”Ihminen muistaa parhaiten asiat, jotka liittyvät hänelle merkitykselliseen asiayhteyteen ja joita hän itse aktiivisesti prosessoi. Ulkokohtaisesti päntätystä tiedosta yleensä suurin osa katoaa mielestä heti, kun koe on ohi.”

Professorin mukaan aktivoivat, ongelmalähtöiset ja tutkivat työtavat auttavat päättelemään ja ymmärtämään mutta myös muistamaan yksityiskohtia paremmin. Ne lisäävät niin ikään motivaatiota ja sitoutumista opiskeluun. On myös tärkeää tarkastella asioita monista eri näkökulmista ja yli oppiainerajojen yhdessä muiden ihmisten kanssa.

Nämä pätevät kaikkiin oppijoihin, myös aikuisiin.

Lukion haasteena pidän juuri metataitojen ja itsesääntelytaitojen oppimista. Opiskelijat ovat hukkua toinen toistaan tärkeämpien oppiaineiden sisältöihin. Elämän kannalta olisi kuitenkin tärkeää kehittää myös itsetuntemusta sekä taata jatkuvan oppimisen ja itsensä kehittämisen taidot. Opiskelu korkeakoulussa ja työelämä edellyttävät jatkuvaa oppimista ja kehittämistä, joka perustuu omien vahvuuksien ja heikkouksien tiedostamiseen, osaamisen jakamiseen ja kykyyn tehdä yhteistyötä. Jokainen oppii yksilönä mutta yhteydessä muihin ihmisiin ja yhdessä heidän kanssaan.

Kuten Lonkakin toteaa, ei riitä, että maailma tarjotaan valmiina totuuksina, joita pitäisi painaa mieleensä. Eli opettaja ei saisi asettua oppimisen esteeksi. Siis, mitä vähemmän olen äänessä, sen parempi.

Uutta tekstiä pukkaa

Uusi työ on vienyt niin vauhdilla, että en ole ehtinyt sormia hyppyyttää näppäimillä. Aloitin kuitenkin uuden tekstin ja viimeistään viikonlopun aikana postaan työidentiteetin muutospaineista. Ihmettelen, mitä tarkoittaa siirtyminen ammattikorkeakoulusta lukioon?